Tohtori Pentti Arajärven puhe Justus ry:n vuosijuhlassa Vaasassa 13.11.2004

Tulevaisuuden rakentamisessa on hyvä tietää, missä mennään ja mitä halutaan. Hyvä yhteiskunta on varmasti tavoite, jota itse kunkin on vaikea vastustaa, vaikkakin tietysti hyvä yhteiskunta on varsin keskustelunalainen kysymys. Kääntäisin tässä suhteessa asian kuitenkin toisinpäin. Hyvään yhteiskuntaan kuuluu aina keskustelu tavoitteista, etenemisen suunnasta ja nopeudesta ja pohdinta tavoitteiden sivuvaikutuksista tai jopa haitallisista vaikutuksista. Hyvä yhteiskunta on demokratiaa ja osallistumista.

Hyvän yhteiskunnan käsite on kaunis, vanha ja varmaan jokseenkin mahdoton toteuttaa todella kattavalla tavalla. Yhteiskunnan toimenpitein ei voida taata kaikkien hyvinvointia ja onnellisuutta, mutta yhteiskunta voi luoda edellytyksiä sille. Hyvää yhteiskuntaa ovat pohtineet useat suuret ajattelijat alkaen antiikin filosofeista. Platon pohti valtiota ja Thomas More julkaisi Utopiansa. Joskus ovat kirjailijat luoneet myös melkoisia varoituksia kuvatessaan yhteiskuntia, joiden tavoitteena voi sanoa olevan onnellisuuden keinoista riippumatta, kuten Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma tai Georg Orwellin Vuonna 1984.

Suurten ajatusten ohella hyvä yhteiskunta vaatii muutakin. Siinä vaaditaan paitsi henkistä asennetta, pyrkimystä yhteiseen hyvään myös aineellisia edellytyksiä. Siksi kunnossa oleva kansantalous ja julkinen talous ovat välttämättömiä edellytyksiä nykyaikaiselle hyvinvoinnille. Suomen kaltainen avoin kansantalous on hyvin herkkä taloudellisille tekijöille. Ennustaminen on vaikeutunut ja samaan aikaan rahoitus riippuu talouskasvusta ja yritysten menestymisestä, kilpailukyvystä ja työllistämisestä.

Hyvinvointiyhteiskunnalle ja sen oikeudelle on luonteenomaista, että säädellään enemmän tavoitetta ja sen toteutumista kuin menettelyä tai muuta muodollista seikkaa. Laki säätelee yleiset ehdot ja päämäärät. Konkreettiset ratkaisut suhteutetaan näihin päämääriin. Viranomaisten harkintavalta on yhä joustavampaa, tavoitteisiin sidotumpaa ja samalla kaikki tämä merkitsee myös delegoinnin lisääntymistä. Sellaiset ilmaisut kuin painava syy, yleinen etu ja muut vastaavat harkintaa osoittavat normit lisääntyvät. Tiukka jako laillisuusharkintaan ja tarkoitusmukaisuusharkintaan väljenee. Samalla hyvinvointiyhteiskunnan lainsäädännön etuna on myös hyvinvointiyhteiskunnan perusperiaatteiden ja -arvojen käyttö. Sellaiset näkökohdat kuin yhdenvertaisuus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus tai yleinen etu vaikuttavat myös normien soveltamiseen. Onhan ne usein asetettu toiminnan tavoitteeksi. Samalla on kuitenkin korostettava, että oikeusvaltiollisiakaan hyveitä, kuten lainmukaisuutta ei ole unohdettu. Sen arviointikriteerit ovat vain osittain toiset. Toiminta on sidottu arvoihin ja etiikkaan, joiden perusta on kansalaisyhteiskunnassa.

Hyvinvointiyhteiskunta ja -valtio luotiin poliittisella päätöksellä. Sen ydin muodostuu kirjosta yhteiskunnallisia toimintoja, kuten koulutuksesta ja ympäristön suojelusta ja myös laajasti käsitetystä sosiaaliturvasta. Sosiaaliturvan olennainen osa ovat laaja-alaiset, lakisääteiset ja pakolliset vakuutukset sekä verorahoitteisesti toteutettu vähimmäistoimeentulo- ja palvelujärjestelmä. Tätä taustaa vasten hyvinvointiyhteiskunnan luominen lähti paitsi poliittisesta tahdosta myös riittävästä vaurauden kehittymisestä. Kuitenkaan vaikutussuhteet eivät ole näin yksioikoisia, vaan epäilemättä myös hyvinvointiyhteiskunta loi ja luo sitä vaurautta, joka on sen itsensä edellytys. Kokonaisuus on tässä suhteessa kehä tai paremminkin nouseva spiraali.

Hyvinvointiyhteiskuntaa kannatetaan laajasti. Toistuvasti ihmiset ilmoittavat tahtovansa mieluummin yhteisiä palveluja kuin veronalennuksia. Työllisyyden parantaminen ja työttömyyden vähentäminen nauttii laajaa kannatusta. Hyvinvointipolitiikkamme perustan muuttamiselle ei näytä olevan pohjaa. Yksityiskohtia voidaan viilata ja tehokkuutta lisätä, turhia rönsyjä karsia, mutta samanaikaisesti palvelujen saatavuutta ja laatua halutaan parantaa ja etuuksien tasoja nostaa. Toimintapolitiikka on valittava taiten talouden, kansainvälisen ympäristön, arvojen ja asenteiden kokonaisuudessa. Tulevat tilanteet on voitava ennakoida ja muutokset valmistella siten, että ne ovat poliittisesti toteuttamiskelpoisia ja yhteiskunnan ja yksilön hyvään pyrkiviä.

Ihmisen perustavanlaatuinen turvallisuus on kiinni kovin monesta asiasta. Siksi perusturvakin on syytä määritellä laajasti. Laajimmillaan perusturvana voidaan pitää sitä, että maailmassa vallitsee rauha, että ympäristönsuojelu on globaalisti kunnossa ja että ainakin äärimmäinen köyhyys on poistettu. Koulutuksen pitää koskea kaikkia ja yleisten kehittymisen edellytysten on oltava olemassa. Sairauksienkin tulisi olla hallinnassa siinä määrin kuin se on mahdollista ja terveydenhuollon kohtuullisesti järjestetty. Todellisuus ei tietenkään koskaan ole niin ruusuinen kuin toiveet.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on luotu toisen maailmansodan jälkeen. Toimeentulojärjestelmien kehitys alkoi vasta 1960-luvulla, kun luotiin sairausvakuutus- ja työeläkejärjestelmä. Opiskelun aikaisen toimeentulon järjestäminen merkitsi 1970-luvulla Suomen opintotukijärjestelmän luomista. 1980-luvun uudistus oli työttömyysturvan kokonaisuudistus. Järjestelmän kokonaisuuden voi sanoa eräässä mielessä valmistuneen 1980-luvulla, vaikkakin jatkuvasti järjestelmän kehittäminen ja tarkistaminen on tarpeellista ja tarkoituksenmukaista.

Nykyisin Suomen toimeentuloturvajärjestelmä kattaa jo perustuslainkin vaatimusten nojalla työttömyyden, työkyvyttömyyden, sairauden ja vanhuuden aikaisen perustoimeentulon turvan sekä turvan lapsen saamisen ja huoltajan menetyksen perusteella. Opintojen aikaisen turvan takeena on vaatimus siitä, että varattomuus ei saa olla koulutusmahdollisuuksien esteenä. Juridisesti tarkasteltuna perustuslain sanonnat eroavat selkeästi, kun edellä mainituista muun kuin opiskelun osalta edellytetään perustoimeentulon turvaa ja opiskelun osalta vain opiskelun esteiden poistamista. Opiskelun esteiden poistamista on poistaa kouluttautumisesta aiheutuvia kustannuksia, mitä laajasti on tehtykin mm. maksuttomalla opiskelulla, tuetulla tai maksuttomalla ruokailulla, kirjastolaitoksen kehittämisellä ja muilla epäsuorilla toimilla. Tästä huolimatta aivan epäilemättä tarvitaan myös opintotukijärjestelmä ja muita opiskelun aikaisen toimeentulon tukia.

Opintotuki muodostuu tunnetusti kolmesta osasta, opintorahasta, asumislisästä ja valtiontakuusta lainoille. Viime aikojen suuri koulutuspoliittinen keskustelunaihe on ollut opintoaikojen lyhentäminen. Sen osana on pohdittu sitä, mikä merkitys opintotuen ja erityisesti opintorahan suuruudella on opiskeluaikoihin. Opiskeluaikojen lyhentäminen puolestaan on nähty välttämättömänä osana väestön ikääntymisestä selviytymisestä. Tarvitsemme enemmän ihmisiä työhön ja vähemmän ihmisiä työelämän ulkopuolelle, esimerkiksi opiskelemaan. Samanaikaisesti tarvitsemme korkeatasoisesti koulutettua ja osaavaa työvoimaa.

Työllisyyden parantamista ja työttömyyden vähentämistä koskeviin näkökohtiin on helppo yhtyä, jos tarkastelee Suomen väestörakennetta. Tällä hetkellä se on vielä jopa hyväkin mutta kymmenen vuoden aikavälillä erittäin haastava. Tilanne helpottuu vasta noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua.

Venyvät opiskeluajat ovat yliopisto-opiskelijoihin keskittyvä ongelma. Ammatillisissa opinnoissa mukaan lukien ammattikorkeakoulut ei opiskeluun sisälly sellaisia venyttämismahdollisuuksia, joita tulisi erityisesti torjua. Lukioiden opiskeluaikoja tulisi voida lyhentää, mutta opintotukeen liittyvin keinoin tähän ei ole mahdollisuuksia. Muihin opintotuella tuettuihin opintoihin ei myöskään ole tarkoituksenmukaista käyttää lainaan liittyviä keinoja. Erikseen on selvitettävä, mikä on kaksiportaisen yliopistojen tutkintojärjestelmän vaikutus opintojen venymiseen.

Opiskeluaikojen lyhentämiseen koetetaan käyttää niin keppiä kuin porkkanaa. Keppiä yliopisto-opiskelijoiden osalta on edustanut suhteellisen pitkän opiskeluajan kuitenkin salliva enimmäisopiskeluajan määrittely ja porkkanaa mahdollisuus lainojen takaisinmaksun käyttämisestä verovähennyksen perusteena. En nyt puutu keppikeskusteluun. Ennen porkkanakeskusteluakin huomautan, että itsenäisesti asuvan täysi-ikäisen yliopisto-opiskelijan opintoraha on lähes samansuuruinen kuin vähimmäisvanhempainraha. Yliopisto-opiskelijan täysi opintotuki, siis lainakin huomioon ottaen, on suuruudeltaan suurin piirtein yhtä kuin täysi kansaneläke. Ensi vuonna tapahtuvat valtion budjetin mukaiset muutokset muuttavat tätä suhdetta siten, että vanhempainrahan vähimmäismäärä nousee selvästi ja alkaa lähestyä jo toimeentulotuen tasoa. Opintolainan määrän nousu puolestaan nostaa korkeakouluopiskelijan opintotuen selvästi kansaneläkkeen yläpuolelle.

Näkemykset siitä, miten opintotuella voitaisiin vaikuttaa opintojen nopeutumiseen ovat ristiriitaiset. Opiskelijat korostavat opintorahan nostamisen merkitystä siltä kannalta, että se vähentäisi välttämättömyyttä olla työssä. Toisaalta työnteonkin merkitystäkin korostetaan vastaisen työllistymisen ja elämänkokemuksen hankkimisen kannalta. Toistuvasti korostetaan, että opiskelijat ovat ainoa ryhmä, jonka edellytetään elävän lainalla, minkä vastapainoksi koulutuksen todetaan olevan nimenomainen investointi, joita perinteisesti voi lainalla rahoittaakin. Nämä kysymykset tuskin ratkeavat riidattomalla tavalla.

Opiskelijat eivät käytä kovin paljon opintolainaa. Opintorahan taso johtaa puolestaan osittain siihen, että opiskelijat ovat laajasti työssä ja tämä venyttää opintoja. Kansantaloudellisesti opiskelijat täyttävät niitä työpaikkoja, jotka paremmin soveltuisivat vähemmän koulutetuille ja toisaalta jättävät käyttämättä tai käyttävät huomattavasti myöhemmin ne tiedot ja taidot, joita koulutus tuottaa. Yhteiskunnan ja yksilönkin kannalta koulutusinvestoinnit ovat pitkään tuottamattomia. Ratkaisuna opintojen aikaisen toimeentulon parantamiseen, opiskeluaikaisen työssäolon vähentämiseen ja valmistumisen nopeuttamiseen on rohkaista opintolainan käyttöön työssäolon vaihtoehtona.

Opintolainojen käytön lisäämiseksi ja opiskelun tehostamiseksi tarvitaan malli, joka kannustaisi opintolainan ottamiseen tarjoamalla nopeasta opiskelusta etuja asettamatta kuitenkaan hitaampaa opiskelua nykyistä taloudellisesti epäedullisemmaksi. Järjestelmän tulee olla sellainen, ettei se sisällä mahdollisuuksia spekulaatioihin. Esitetyn verovähennysmallin hyvänä puolena on, että sillä voidaan olettaa olevan ns. kannustusvaikutuksia työhön. Sen huonona puolena on, että henkilö, joka ei työllisty, ei myöskään saa tukea. Lisäksi se merkitsee verovähennysten paluuta sosiaaliturvan keinovalikoimaan. Verovähennyksillä on kuitenkin sangen ongelmallisia vaikutuksia sosiaaliturvalle.

Ajatukseni on, että tutkinnoille on asetettu tavoiteajat. Tästä erillinen kysymys on, rajoitetaanko opiskeluoikeutta jotenkin. Tavoiteajassa tai se alittaen opiskeleminen palkitaan maksamalla osa opintolainasta. Maksu sidotaan tavoiteaikaan esimerkiksi siten, että jokaista alituskuukautta kohti maksetaan lainanlyhennystä tiettyä kuukausimäärää vastaava opintorahojen määrä, kuitenkin enintään lainan määrä. Spekulaatioiden välttämiseksi edellytetään, että opiskelijalla on oltava esimerkiksi kahden vuoden opiskeluaikaa vastaavat lainat ja opiskeluajaksi lasketaan todelliset opiskelukuukaudet. Näin ei voi käyttää hyväkseen opiskelua ilman opintotukea. Opiskeluajasta vähennetään ns. hyväksyttiin syihin perustuvat opiskelun keskeytykset, kuten sairaus, äitiys ja asevelvollisuus. Työskentely ei ole hyväksyttävä syy.

Järjestelmä aiheuttaisi hallinnollista selvitystarvetta, koska henkilön tosiasialliset opiskelukuukaudet tulevat selvitettäviksi. Järjestelmä edellyttää Kansaneläkelaitokselle tehtävää hakemusta, jossa luotettavalla tavalla selvitetään tosiasialliset opiskelukuukaudet ja valtion takaamien opintolainojen määrä.

Järjestelmän kustannusten laskenta on suhteellisen vaikeaa. Jo nyt huomattava määrä opiskelijoista suorittaa tutkintonsa tavoitellussa ajassa tai ainakin käyttää opintotukikuukausia enintään korkeakoulututkintojen tavoitellun enimmäisajan. Jonkin verran ns. tarpeettomia kustannuksia aiheutuisi niistä opiskelijoista, jotka joka tapauksessa valmistuvat nopeasti. Toisaalta jos järjestelmä rohkaisee lainan käyttöön ja sitä kautta nopeuttaa opiskelua, säästö lähenee käyttämättä jääviä opintorahoja. Tuki suuntautuu tavoitteen saavuttaville opiskelijoille, mutta pitkittyvät opiskeluajat ja sen seurauksena kasvavat opintolainat eivät pääse tuen piiriin. Tätä voi pitää epäkohtana. Tavoite on kuitenkin nimenomaan tukea nopeasti opiskelevia ja rohkaista nopeaan opiskeluun.

Yhdeksi ongelman muodostaa tutkintojen erilaisuus. Tutkinnot voi suorittaa kovin erilaisella vauhdilla ja aina tutkintojen rakenne ei anna mahdollisuutta nopeampaan opiskelutahtiin. Toisaalta on myös selvitettävä, mitä merkitsee tutkintovauhdista putoaminen. Koulumaisessa opiskelussa opiskelutahdin hidastaminen merkinnee esim. putoamista seuraavalle vuosikurssille, mikä on ongelmallista myös koulutuksen järjestäjän, yhteiskunnan kannalta. Opintojen erilaisuuden mittaaminen ei voi olla kovin tarkkaa. Perustellut erot voidaan ottaa huomioon samaan tapaan kuin ne otetaan huomioon tukikuukausien enimmäismäärissä.

Suomalainen yhteiskunta on ollut viimeiset sata vuotta menestystarina. Aikakauteen liittyy itsenäistyminen, kolme sotaa, yksi sisällissota, useita laskukausia, joista yksi todella paha lama, ja kansainvälisen toimintaympäristön perustavanlaatuinen muutos. Samanaikaisesti on Suomi noussut maatalousvaltaisesta köyhästä Euroopan takapihasta eturivin hyvinvointiyhteiskunnaksi, joka eri kansainvälisissä mittauksissa toistuvasti poimii kärkisijoja olipa kyse koulutuksesta, ympäristöstä, kilpailukyvystä tai korruption vähäisyydestä. Sosiaaliturva on tasoltaan Euroopan unionin keskikastia, mutta kärkisijoilla kestoltaan. Palvelujärjestelmä tuottaa kohtuullisin kustannuksin laadultaan kilpailukykyisiä palveluja, vaikka niissäkin aina parantamisen varaa on. Tutkimuksella ja tuotekehityksellä pyrimme pitämään itsemme myös talouden kärkijoukoissa. Sosiaalinen pääoma on korkealla tasolla. Yhteiskunta on rauhallinen. Menetystarina voi jatkua. Se on tahdon asia.

Tulevaisuutta ei voi ennustaa. Tulevaisuus ei ole ennalta määrätty. Tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Pohjimmiltaan Suomessa asuvat ihmiset itse päättävät, millainen hyvinvointi meillä on. Tietysti esimerkiksi talous asettaa tiettyjä rajoituksia ja Suomen ulkoisiin tekijöihin emme kaikilta osin voi vahvasti vaikuttaa. Silti kyse on pohjimmiltaan omista asenteistamme ja arvovalinnoistamme. Tulevaisuus on tänään täällä.