Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Perus- ja ihmisoikeusfoorumissa 1.10.2009

Eduskunta on saanut syyskuun alussa käsiteltäväkseen järjestyksessään toisen valtioneuvoston selonteon Suomen ihmisoikeuspolitiikasta. Voitaneen kuitenkin hyvällä tahdolla puhua jo ihmisoikeuspoliittisten linjausten käsittelyn traditiosta, koska ulkoasianministeriö antoi jo tätä ennen kahdesti selvityksen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle.

Selonteko on valmisteltu ministeriöissä ja sitä on käsitelty tasavallan presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan yhteisissä kokouksissa. Selonteko on saanut sisältönsä aidon poliittisen keskustelun tuloksena. Valmistelun aikana havaittiin puutteita, jotka korjattiin hyvässä yhteistyössä.

Uutta selonteossa on se, että siinä arvioidaan oman maamme ihmisoikeustilannetta. Tätähän eduskunta edellytti vastauksessaan edelliseen, vuoden 2004 selontekoon. Maamme ihmisoikeustilanteen arviointi on luonnollisesti itsessään erittäin tärkeää ja se osaltaan edesauttaa ihmisoikeuksien toteuttamista Suomessa. Sen lisäksi uskottava ihmisoikeuspolitiikka kansainvälisellä tasolla edellyttää myös oma pihan kunnossapitämistä.

Vuosien aikana on oltu melko yksimielisiä ihmisoikeusperiaatteista – mutta mikä on paras tapa saada käytännön tuloksia aikaan?

Tapoja on useita ja niistä on pyrittävä valitsemaan parhaat mahdolliset kulloiseenkin tilanteeseen. Jatkossakin jouduttaneen käyttämään sekä keppiä että porkkanaa. Mutta missä suhteessa ja miten?

Oman kokemukseni mukaan rangaistuksen paras puoli on ennaltaehkäisevyys. Sanktioiden liiallinen käyttö johtaa niihin turtumiseen. Jos kyse hyvin autoritäärisestä yhteisöstä, sen johto saattaa jopa toivoa kansainvälistä eristäytymistä, joka voi johtaa sen oman aseman ainakin väliaikaiseen vahvistumiseen. Toisaalta ei voi, eikä pidä sinänsä hallita ulkoapäin. Toimiva demokratia, hyvä hallinto- ja oikeuslaitos antavat ihmisoikeuksien kunnioittamisille pontta.

Hyvien kannustimien löytäminen voi myös auttaa alkuun. Euroopasta löytyy hyviä esimerkkejä maista, jotka ovat ponnistelleet rajusti päästäkseen jäseniksi esimerkiksi Euroopan neuvostoon tai unioniin. Toinen asia on uudistustyön jatkaminen jäsenyyden aikana. Samoin kehitysyhteistyössä lasten ja erityisten tyttöjen koulutukseen liittyneet, koko perheelle tulevat bonukset ovat toimineet tehokkaasti.

Olen ehkä nuorempana ollut tässä suhteessa suoraviivaisempi: riitti, että sanoi, mikä omasta mielestä oli oikein tai väärin. Sitäkin tarvitaan, mutta myös kykyä kuunnella toista. Nolaaminen tai eristäminen tekee harvoin ihmisestä tai maasta aikaisempaa parempaa. On tavoiteltava sitä, että toimijat itse tunnistavat epäkohdat ja ryhtyvät niiden korjaamiseen, ei vain sanktioiden pelossa tai bonusten toivossa, vaan, että he todella tajuavat tilanteen.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei tarvittaessa esitettäisi ankaraakin kritiikkiä tai käytettäisi sanktioita, kun on niiden oikea aika ja tarve.

Toinen kansainvälisessä työssä tarvittava ominaisuus on pitkäjänteisyys. Väärät tavat ja asenteet poistuvat ärsyttävän hitaasti ahkerallakaan ihmisoikeustyöllä. Suomen painopisteinä ovat naiset, lapset ja vähemmistöt. Työtä heidän asemansa parantamiseksi eri alueilla on jatkettava sen jälkeenkin, kun ongelmat ehkä menettävät mielenkiintoisuutensa mediassa. Vakavat ihmisoikeusongelmat ovat syvällä yhteiskunnassa, joten niiden korjaaminen ei käy käden käänteessä. Eteneminen ei ole yleensä suoraviivaista vaan usein otetaan suoranaisia taka-askelia kehityksen tiellä. Kyse on pikemmin prosessista kuin yksittäisistä toimista.

Ihmisoikeuksien edistämisessä tarvitaan vahvaa yhteistyötä – sekä paikallisella, kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Monenkeskisen yhteistyön tärkein foorumi on edelleen Yhdistyneet kansakunnat ja sen jäsenjärjestöt. YK:lla on vahva ja perinteikäs rooli ihmisoikeusnormien kehittäjänä. Ihmisoikeussopimusten heikoimpia kohtia on varsin hyvin paikattu erityissopimuksilla ja resoluutioilla. Niiden käytännön toteuttamisessa on vielä valtavasti työtä.

Suomella on ollut pitkään kansainvälisesti varsin hyvä maine ihmisoikeuksien suhteen yleensä ja sukupuolten välisen tasa-arvon edistäjänä erityisesti. Viime viikolla YK:n yleiskokouksessa Suomi järjesti yhdessä Liberian kanssa oheistilaisuuden ”Peace and Security through Women’s Leadership: Acting on 1325 and Climate Change”. Se oli jatkoa viime maaliskuussa Liberiassa pidetylle kansainväliselle naisten aseman vahvistamista käsittelevälle konferenssille.

Vuonna 2000 YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman 1325 ”Naiset, rauha ja turvallisuus”. Viime vuonna turvallisuusneuvostossa hyväksyttiin sitä vahvistava päätöslauselma 1820, jossa tuomitaan raiskaukset ja seksuaalinen väkivalta. Pidän tärkeänä, että Suomi toimii aktiivisesti, jotta nämä päätöslauselmat toteutettaisiin ja että YK asettaa erityisedustajan seuraamaan niiden toteuttamista.

Olen iloinen siitä, että YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi eilen päätöslauselman, jossa tuomitaan seksuaalisen väkivallan käyttö aseellisissa konflikteissa ja esitetään konkreettisia toimenpiteitä väkivallan estämiseksi sekä uhrien auttamiseksi. Itse olen aikaisemmin esittänyt, että systemaattista raiskausta aseellisissa konflikteissa pidettäisiin kiellettynä sota-aseena. Tämän Suomen kannan toin esille myös viime viikolla Suomen puheenvuorossa YK:n yleiskokouksessa.

Tulevaisuudessa ympäristökatastrofit tulevat todennäköisesti lisääntymään, vaikka Kööpenhaminan ilmastokokouksessa joulukuussa onnistuttaisiinkin. Haitalliset vaikutukset tulevat tuntumaan voimakkaimmin kehitysmaissa ja erityisesti Saharan etelänpuolessa Afrikassa. Naiset ovat tällä alueella pääosin vastuussa maanviljelyksestä ja muusta päivittäisestä elannosta. On erittäin tärkeää, että ilmastokysymyksissä naiset otetaan huomioon ja että he ovat itse mukana päättämässä niistä.

Euroopan unioni on Suomella keskeinen vaikutuskanava. Unioni on kehittänyt välineitä ihmisoikeuksien edistämiseksi ulkosuhteissaan ja siitä se ansaitsee tunnustusta. Johdonmukaisuuden vuoksi ihmisoikeudet on huomioitava ulko- ja turvallisuuspoliittisten päätösten lisäksi myös muilla EU:n politiikka-aloilla.

Euroopan unionin alueella on myös selkeitä vähemmistöryhmiä koskevia epäkohtia. Romanit ovat yleiseurooppalainen vähemmistö. Ryhmä on kohtalaisen suuri ja romanien ihmisoikeuksien toteutumisessa on räikeitä puutteita sekä yksilöllisten että kollektiivistenkin oikeuksien osalta. Toivon maamme jatkavan eri tasoilla työtä tämän ihmisoikeustahran poistamiseksi sekä Suomesta että saamaan asioihin eurooppalaisella tasolla lisää puhtia. Olen iloinen, että tämä asia on otettu selontekoon.

* * *

Lopuksi haluaisin nostaa esille muutaman erityiskysymyksen kotimaan perus- ja ihmisoikeustilanteesta. Kansainvälinen vertailu antaa oman ihmisoikeustilanteemme arvioinnille perspektiiviä. Maailman laajuisessa vertailussa tilanteemme on kaiken kaikkiaan varsin hyvä, mutta oikea vertailutaho on EU:n jäsenmaat ja muut Pohjoismaat.

Selonteossa todetaan, että hallitus pitää tärkeänä, että Suomi edistää jatkossakin johdonmukaisesti erityisesti alkuperäiskansojen kollektiivisia oikeuksia. Olen aivan samaa mieltä.

Olen useasti esittänyt tukeni pyrkimyksille Kansainvälisen työjärjestön ILO:n alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen nro 169 (1989) ratifioinnille. Maahan ja perinteisiin elinkeinoihin liittyvien oikeuksien järjestämiseksi saamelaisten kotiseutualueella on etsitty ratkaisua useita vuosia. Kannustan jatkamaan ja tehostamaan ratkaisun etsintää yhdessä alueen ihmisten kanssa, jotta jo pitkään kestänyt prosessi saataisiin päätökseen. Toivon, että eduskunta kiinnittää näihin asioihin riittävää huomiota omassa käsittelyssään.

Suomessa naisten asema on monilla elämän aloilla hyvä tai ainakin kohtuullinen. Naisten perus- ja ihmisoikeuksista kuitenkin oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteen loukataan liian usein ja vieläpä läheisten väkivallalla. Naisiin kohdistuva on väkivalta vakava yhteiskunnallinen ongelma. Sen poistamiseksi on tehty monialaista työtä, mutta tuloksien toivoisi paranevan nykyistä nopeammalla tahdilla.

Puhuttaessa Suomen ihmisoikeuspolitiikasta on aina syytä muistaa, että Suomi ei ole vain antava osapuoli. Myös me opimme uusia asioita. Hyvä esimerkki siitä on kansallinen ihmisoikeusinstituutio. Olen tässä samassa salissa puhunut siitä ja sen perustamisen tarpeellisuudesta lähes viisi vuotta sitten. Siitä keskusteltiin vilkkaasti myös Ihmisoikeusliiton edellisessä Perus- ja ihmisoikeusfoorumissa. Suomessa on ylimpien laillisuusvalvojien lisäksi monia ihmisoikeuksien alalla toimivia viranomaisia ja neuvottelukuntia samoin kuin tutkimuslaitoksia ja järjestöjä. Rakenteet ovat hajanaisina ja perus- ja ihmisoikeustyön koordinointi tehostaisi toimintaa.

Kesällä instituution toteuttamisessa otettiin selvä askel eteenpäin, kun oikeusministeriö asetti työryhmän valmistelemaan kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista. Haluan kiittää, että tämä askel on otettu ja kannustan etenemään nyt tästä eteenpäin ripeästi.

* * *

Olen tällä kertaa keskittynyt Suomenkin osalta lähinnä ihmisoikeuksiin ja niistä kansalais- ja poliittisiin oikeuksiin. Mielenkiintoista olisi laajentaa keskustelua – ehkä sitten toisen kerran - myös perusoikeuksiin ja erityisesti taloudellisiin, sivistyksellisiin ja sosiaalisiin oikeuksiin sekä niiden toteutumiseen Suomessa. Minkälainen on hyvinvointiyhteiskunnan tuki talouskriisissä? Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa olisi erittäin tarpeellista pitää mielessä sekä perustuslain henki että sen antama perusoikeuksien suoja.