Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe ”Kekkonen ja historiatulkinnat” –juhlaseminaarissa Säätytalolla 3.9.2010

Presidentti Tarja Halonen tervehtii presidentti Mauno Koivistoa Urho Kekkosen 110-vuotissyntymäpäivän juhlaseminaarissa "Kekkonen ja historiantulkinnat" Säätytalossa 3. syyskuuta 2010. Kuva: Lehtikuva

Urho Kekkosen sukupolvesta nykyaikaan

Kuluneella viikolla on ymmärrettävästi julkaistu paljon muistelmia ja arvioita Urho Kaleva Kekkosesta. Viime vuosisadan alussa syntyneenä hän eli kaikki 1900-luvun Suomen historian suuret käännekohdat ja vaikutti itse moniin niistä. Hänen pitkä ja monipuolinen uransa on herättänyt monenlaisia arvioita ja esimerkiksi historioitsijoiden piirissä hyvinkin erilaisia tulkintoja – vieläkin.

Voimakas persoona synnyttää edelleen voimakkaita reaktioita. Itse en tuntenut Urho Kekkosta henkilökohtaisesti, mutta varmasti koin hänen vaikutuksensa yleiseen yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Kaikkia ihmisiä koskevat arviot on kuitenkin hyvä suhteuttaa toiminta-aikaan ja toimintaympäristöön. UKK:n johtajuus oli oman aikansa tuote ja se myös vastasi moniin aikansa tarpeisiin.

Vastareaktiokin oli odotettavissa. Presidentin valtuuksia sääntelevä lainsäädäntö on jo huomattavasti muuttunut. Lainsäädännön kirjaimen lisäksi tulkintaan vaikuttavat myös säännösten tausta ja muodostuneet toimintakäytännöt. ”Se, minkä sisällön valtiosäännön kirjain saa, on ensi kädessä valtionorgaanien käyttäytymisen varassa”, kirjoitti Antero Jyränki Presidentti-kirjassa vuonna 1981.

Presidentin valtuuksien tulkintaan vaikuttavat myös kulloisetkin ulko- ja sisäpoliittiset tilanteet. Eihän presidentti toimi yksin. Ja onhan presidentin henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja johtamistyylilläkin vaikutusta.

Perustuslaeissamme on luonnehdittu olleen alusta asti presidentinvallan ja parlamentarismin välinen jännite. UKK:n presidenttikauden jälkeen tuota jännitettä on purettu parlamentarismia lisäämällä ja presidentinvaltaa vähentämällä. Mutta jännite valtioelinten välillä ei ole välttämättä huono asia. Se merkitsee myös vallan jakautumista laajemmalle – varmistuksia ja tasapainoja, ”checks and balances”. Tietenkään suoranainen jatkuva kiista eri valtioelinten välillä ei ole hyvä asia. Sopu on aina tervetullut asia.

Vuosien 1987 ja 1991 lainmuutoksilla esimerkiksi vahvistettiin eduskunnan asemaa hallituksen nimittämisessä ja presidentin veto-oikeuden vaikutuksia lievennettiin. Toisaalta presidentinvaalissa otettiin lopuksi käyttöön suora kansanvaali, jollainen käytiin ensi kerran vuonna 1994. Kekkosen pitkä kausi vaikutti osaltaan siihen, että presidentin peräkkäisten toimikausien määrä puolestaan rajoitettiin kahteen.

Nykyinen perustuslaki vuodelta 2000 on perusteellisen valmistelun tuloksena syntynyt kokonaisuudistus – poliittinen kompromissi, jonka taakse saatiin lähes koko eduskunnan yksimielisyys. Presidentin toimivaltaa haluttaisiin jälleen supistaa tai oikeammin niin sanottu poliittinen eliitti haluaisi supistaa sitä.

Kansa mielii edelleen vahvaa, itse valitsemaansa presidenttiä. Olen toivonut vakaata harkintaa perustuslakia muutettaessa. Muutoksien tulisi olla pitkäjänteisiä eikä niitä pitäisi käyttää pikaratkaisuna kulloiseenkin poliittiseen pulmaan.

* * *

Urho Kekkonen käytti valtaoikeuksiaan laajasti, mutta hän osasi myös taitavasti arvojohtamisen. Parhaiten hän on jäänyt suomalaisten mieleen aikansa ulkopolitiikan kiistattomana johtajana ja neuvostosuhteiden takuumiehenä.

Neuvostoliiton hajottua ovat sen kanssa läheisessä yhteistyössä toimineet henkilöt kuten Kekkonen, saaneet osakseen myös kritiikkiä. Monen mielestä he olivat liian läheisissä suhteissa valtioon, jossa esimerkiksi ihmisoikeuksia ei kunnioitettu. Tätä tulkintaa vasten on mielenkiintoista analysoida, millaisia arvioita nyt on esitetty toisaalta Venäjästä ja toisaalta EU:n harjoittamasta ihmisoikeuspolitiikasta. Saisinpa elää niin kauan, että voisin nähdä jälkikäteisen arvioinnin.

Presidentit Paasikivi ja Kekkonen joutuivat sodanjälkeisissä olosuhteissa pitämään Suomen puolta varsin hankalissa olosuhteissa. He pitivät parhaansa mukaan Suomen puolueettomuuden myös Neuvostoliiton johdon muistissa. Suomi saikin loppujen lopuksi puolueettomuudelleen koko kansainvälisen yhteisön tunnustuksen. Vuoden 1975 ETYKin huippukokouksen isännöinti oli sekä lännen että idän luottamuksen osoitus Suomen ulkopolitiikalle.

Silloisen nuorison näkökulmasta oli tervetulleita uudistuksia maailman avautuminen globaaliksi. Suomi oli liittynyt Yhdistyneisiin kansakuntiin vuonna 1955. Kansainvälinen solidaarisuus ja kehitysyhteistyö ottivat ensi askeleitaan. Radikaalejakin puheenvuoroja käytettiin kansainvälisessä politiikassa, mutta etenkään itäistä naapuria ei saanut julkisesti ärsyttää. Eurooppa ja oikeastaan koko maailma oli kahtia jakaantunut. Suomi oli jäänyt lännen puolelle, mutta vähän selkä seinää vasten.

Kekkosen ulkopoliittinen johto ei ollut aluksi mikään itsestään selvyys. Ollessaan pääministerinä Kekkonen oli noussut presidentti Paasikiven ulkopoliittiseksi kilpailijaksi. Ensimmäiselle presidenttikaudelleen Kekkonen oli tullut valtaan niukimmalla mahdollisella valitsijamiesten enemmistöllä.

Vuoden 1958 yöpakkasten hoito vakiinnutti presidentin ulkopoliittisen johtoaseman, joka vielä vahvistui vuoden 1961 noottikriisin hoitamisessa. Näiden kriisien selvittäminen nosti presidentin ulkopolitiikan kiistattomaan johtoon. Termi Paasikiven–Kekkosen linja vakiintui.

Nuoremman sukupolven näkökulmasta noihin aikoihin liittyi myös ulkopolitiikan salaperäisyys eikä ihan myönteinenkään sellainen. Ulkopolitiikkaan kuului silloinkin talous: Ensin sotakorvaukset ja sitten idänkauppa. Sodan varjojen läsnäolo vielä omassa yhteiskunnassamme, Berliinin muurin nousu, ydinsodan uhka: kaikki ne olivat asioita, jotka loivat oman painostavan ilmapiirinsä. Ne olivat myös pontimena voimistuvalle rauhanliikkeelle, solidaarisuudelle ja uuden kansainvälisen yhteistyön kaipuulle. Tähänkin presidentti Kekkonen osasi kyllä vastata omalla tavallaan.

* * *

Muutokset vievät aikansa. Tänään kansainvälinen toimintakenttä on merkittävästi muuttunut. Kahden suurvallan sijasta maailmassa on monta tärkeää toimijaa. Euroopan unionin jäsenyyden toteuduttua Suomen ulkoiset toimintapuitteet ovat toisenlaiset. Mutta miten on ulkopolitiikan sisältö?

Suomesta oli rakennettu köyhistä lähtökohdista huolimatta pohjoismainen, demokraattinen hyvinvointiyhteiskunta. On siis luonnollista, että myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on arvopohjaista. Keskeisenä lähtökohtana on kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen samoin kuin kaikkien kansallisvaltioiden demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltiojärjestelmän tukeminen. Suomi uskoo edistävänsä parhaiten omaakin etuaan ja turvallisuuttaan tekemällä yhteistyötä – Euroopan unionin jäsenvaltiona ja toimimalla kansainvälisissä järjestöissä ja järjestelyissä.

Yhdistyneet kansakunnat on edelleen ainoa todella globaali kansainvälisten asioiden foorumi, kansainvälisen normiston luoja sekä yhteisten päätösten toimeenpanija. Laajan turvallisuuden käsite on vakiintunut osaksi kansainvälistä yhteistyötä. Aseellisten konfliktien ohella rauhaa ja turvallisuutta horjuttavat myös äärimmäinen köyhyys, terrorismi, ilmastonmuutos ja muut globaalit uhat. Tänään Suomi pyrkii rakentamaan YK:sta sekä lääkäriä että tuomaria. Ei siis Suomesta itsestään.

Globalisoituvassa maailmassakin Pohjois-Euroopan vakauden edistäminen on myös edelleen Suomen ulkopolitiikan tärkeä tavoite. Se merkitsee yhtä lailla tiivistä pohjoismaista yhteistyötä samoin kuin yhteistyötä Venäjän ja Baltian maiden kanssa. Presidentti Koivisto määritteli aikoinaan 1980-luvun alussa pyydettäessä kolmella sanalla Suomen ulkopoliittisen linjan: ”Hyvät suhteet naapureihin”. Linjaus on edelleen paikkansapitävä.

Suomella on siis erityissuhde Venäjän kanssa. Se on sekä Suomen että EU:n naapurimaa ja unionin strateginen kumppani. Läheisyydestä johtuu, että maidemme väliset suhteet ovat tiiviit ja keskusteluissa on paljon asioita käsiteltävänä. Vaikeistakin asioista voidaan puhua kasvokkain, suoraan ihmiseltä ihmiselle. Sekin voidaan todeta, ettei asioista aina olla samaa mieltä.

Suomessakaan ei aina olla ihan yhtä mieltä, mutta politiikan on oltava johdonmukaista ja perustuttava laajaan yhteistyöhön. On myös muistettava ulko- ja turvallisuuspolitiikan kiinteä yhteys.

* * *

Kekkosen aikana presidentillä oli sekä ulko- että sisäpolitiikassa perustuslainkin mukaan varsin keskeinen asema. Presidentti Kekkonen ei ollut sisäpoliittisista valtuuksistaan turhan tarkka, vaan toimi monilla alueilla. Nykytermein voisi kai sanoa arvojohtajana.

Se sai jotkut valittamaan, että presidentti puuttuu kaikkeen: Hän vetoaa etujärjestöihin vakauttamisneuvottelujen loppuunsaattamiseksi, esittää oman suosituksensa tulopoliittiseksi kokonaisratkaisuksi, ottaa kantaa valtionyhtiöiden tärkeisiin investointeihin, puuttuu Suomen pankin korkopolitiikkaan, kehottaa palkanansaitsijoita pidättymään reaalipalkkatason nostamisesta ja esiintyy lakonmurtajana. Muitakin väitteitä varmaan oli.

Asiaa voi katsoa toisestakin näkökulmasta. Suomi oli tuolloin vielä varsin luokkajakoinen yhteiskunta, jossa oli sekä sodan arvet että sisällissodan vaikeat muistot. Yhteiskunnan eheyttäminen oli tarpeen. Omasta henkilöhistoriastaan huolimatta Kekkonen halusi ja pystyi rakentamaan siltoja työmarkkinajärjestöjen välille siten, että Suomen tie oikeaksi pohjoismaiseksi kansanvallaksi jatkui. Mainittu UKK-sopimus oli hyvin konkreettinen esimerkki Kekkosen toiminnasta tulopoliittisen järjestelmän rakentamiseksi.

Kekkosen aikana lähtökohta oli lähinnä se, että hallituksen tuli nauttia sekä presidentin luottamusta että eduskunnan luottamusta. Kekkonen nimitti 22 hallitusta eli keskimäärin yhden vuodessa. Näistä vain puolet oli enemmistöhallituksia. Monet hallitukset olivat virkamieshallituksia tai sellaisia, joiden kokoamisessa Kekkonen muuten oli ratkaisevasti mukana. Myös eduskunnan hajottaminen oli käytössä yhtenä presidentin keinona ratkaista hänen mielestään umpikujassa olleita poliittisia tilanteita.

Nykyjärjestelmän mukaan edellytetään ennenaikaisille eduskuntavaaleille pääministerin aloite ja presidentin päätös. Tällähän oli tarkoitus vahvistaa eduskunnan asemaa. Suomessa on nähtykin useita koko vaalikauden toimineita hallituksia.

Viime vuosina hallitukset eivät ole kestäneet vaalikautta, mutta poliittiset kokoonpanot kylläkin. Nykyisen hallituksen muodostaminen oli toisellakin tavoin mielenkiintoinen. Hallituspuolueethan tavallaan delegoivat pääministerin valinnan yhden puolueen puoluekokoukselle. Eduskunnan ja eduskuntaryhmien rooli uuden hallituksen muodostamisessa jää perustuslain kirjaimesta huolimatta silloin aika muodolliseksi, ja ratkaisevaksi nouseekin parlamentin ulkopuolinen elin.

Urho Kekkonen joutui toimimaan usein repivissä sisäpoliittisissa tilanteissa puoluehajaannuksineen. Hän oli tahtoihminen, joka käytti tarmolla sisäpoliittisina vaikutuskeinoina myös puheita ja kirjoituksia. Hän oli tiiviissä yhteistyössä luottohenkilöihinsä eri tahoilla: julkishallinnossa, puolueissa, järjestöissä ja talouden instituutioissa.

Olisi mielenkiintoista tutkia, miten nopeasti tai hitaasti mielipide – poliittisen eliitin, median ja kansan syvien rivien kuva presidentistä ja hänen mahdollisuuksistaan vaikuttaa tosiasiassa muuttuu. Itse olen kokenut tilanteen aika ristiriitaiseksi. Kuten jo aluksi sanoin, niin poliitikkojen ja median piirissä on ollut hyvin vahvasti esillä tavoite vähentää presidentin vaikutusvaltaa ja tilalle on tarjottu arvojohtamista. Kansalla tuntuu kuitenkin olevan kokemus, että arvovalta tulee helpommin, jos on vähän päätösvaltaakin.

Suora kansanvaali on tuonut presidentin aikaisemmasta etäisestä hahmosta lähemmäksi kansalaisia. Informaatioyhteiskunta on tuonut oman lisänsä. Sekä median vaikutusvallan kasvu että internetin tai vaikkapa vain kännykkäkameran yleistyminen ovat kaikki muuttaneet yhteiskuntaa. Presidentti Kekkonenkin oli paljon kansan parissa, mutta suhde oli silti erilainen kuin nyt. Kuulemme siitäkin tänään lisää.

Kansalaiset kääntyvät edelleen ahkerasti sekä kirjeitse että sähköpostilla ja muilla keinoin presidentin puoleen. Tuntuu, että ajatus presidentistä yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden valvojana elää siis edelleen vahvasti kansalaisten mielissä.

Suora kansanvaali ja myös samanaikainen valtaoikeuksien vähentäminen voi vaikuttaa hyvin monella tavoin. Kansanvaali on antanut osaltaan medialle enemmän valtaa. Vuoden 1994 presidentinvaaleja on luonnehdittu ensimmäisiksi varsinaisiksi TV-vaaleiksi. Nyt kaukaiselta tuntuu aika, jolloin presidenttiä pidettiin median arvostelun ulkopuolella olevana valtion symbolina. Nykytilanne on avoimempi ja siten demokraattisempi, mutta myös hyvin haavoittuva,

Yleensäkin media pyrkii määräämään poliittiset keskustelunaiheet. Kun poliitikot kokevat, etteivät saa omaa viestiään läpi mediassa – ainakaan omaksi tunnistamassaan muodossa – on syntynyt tarve blogeihin. Urho Kekkonen saattaisi olla omalla nimellä ja sivupersoonilla taitava netin käyttäjä. Julkisuus vallan välineenä on todellakin taitolaji.

Demokraattinen yhteiskunta on paljon muutakin kuin presidentti, hallitus tai eduskunta. Me kaikki tiedämme, että siihen tarvitaan myös aktiivista kansalaisyhteiskuntaa, vapaata ja vastuullista mediaa, hyvää hallintoa ja oikeuslaitosta, sekä myös taitavaa taloutta. Presidentti lupaa valassaan kaikin voimin edistää Suomen kansan menestystä. Mutta yksin hänkään ei voi saada sitä aikaan.