Tasavallan presidentti Tarja Halosen avauspuhe Omaishoitajat ja Läheiset –liitto ry:n Sairaan Hyvät -projektin päätösseminaarissa 18.3.2004 Helsingissä

Me ihmiset elämme nykyään entistä pidempään. Se kertoo elintason noususta ja on sellaisenaan hyvä asia. Se, että lapsia on syntynyt aikaisempaa vähemmän monissa maissa, johtaa väestön ikääntymiseen. Suomi on tässä Euroopan kärjessä. Seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana ikäihmisten osuus väestöstämme lähes kaksinkertaistuu. Joten ikätovereita minullekin riittää. Osa teistä voi ajatella samalla tavalla. Onneksi meidän arvioidaan olevan aikaisempaa terveempiä ja toimintakykyisempiä. Kun kuitenkin yhä useampi meistä todennäköisesti elää yli 80-vuotiaaksi, lisääntyy vähitellen myös hoidon ja hoivan tarvekin.

Hyvät ihmiset, tämä ikärakenteen muutos vaikuttaa koko yhteiskuntaamme. Se heijastuu esimerkiksi sosiaali- ja terveys-, asumis-, liikenne- ja liikuntapalveluihin. Uskon, että nämä harmaat pantterit aikovat olla myös aktiivisia kansalaisia. Tulee muistaa, että he ovat aikuisia ihmisiä.

Hyvinvointiyhteiskuntamme kulmakiviä ovat laadukkaat sosiaali- ja terveyspalvelut. Kymmenen viime vuoden aikana ikäihmisille suunnattujen palvelujen rakenne on jo perusteellisesti muuttunut. Laitosasumista on korvattu pääasiassa palveluasumisella. Ihmisten toiveena on asua itsenäisesti omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Jotta se olisi myös turvallista, tarvitaan myös ammattitaitoista sosiaali- ja terveyspalvelua. Siihen tarvitaan monenlaista yhteistyötä.

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan johtoajatuksena on huolenpito kaikenikäisistä ihmisistä. Huolenpitoajatus sisältyy perustuslakiimme, jonka nojalla valtio ja kunnat ovat velvollisia järjestämään kuntalaisten tarvitsemia palveluja. On ymmärrettävää, että vanhustenhuollon tehtävien kasvaessa, siitä kannetaan laajaa huolta. Näin on erityisesti laitoshoidon laadusta ja kotipalvelujen saatavuudesta.

Tämä kuvastaa sekä hoitohenkilökunnan vastuuta työstään, että omaisten huolta läheisistään. Hyvä näin, mutta samalla meidän pitäisi pitää huolta siitä, ettemme aiheuta lisää ahdistusta ja pelota nuoria hakeutumasta työhön hoitoalalle. Tulevaisuudessa tarvitsemme yli 10 000 uutta hoivatyöntekijää korvaamaan nykyisiä, eläkkeelle siirtyviä työntekijöitä. Onneksi nuoret ovat peruskiinnostuneita hoitoaloista. Pohja on hyvä, on pidettävä huolta, että se kanavoituu.

Nykyisen hallituksen ohjelmassa on varauduttu tulevaan kehitykseen ja ikääntymisen aiheuttaman palvelutarpeen muutoksiin. Valtioneuvosto on jo käynnistänyt kaksi merkittävää valtakunnallista ohjelmaa, kansallisen terveyshankkeen ja sosiaalialan kehittämishankkeen, joiden tavoitteena on pitkällä tähtäimellä uudistaa palvelurakenteet ja hoitokäytännöt.

Ohjelman mukaisesti avopalveluja tullaan lisäämään ja laitoshoidossa olevien ikäihmisten hoidon laatua parannetaan. Henkilöstöä lisätään tavoitteena ikäihmisen hoitoa ja palvelua annetun laatusuosituksen edellyttämä taso. Omaishoitajien asemaa tulee myös parantaa. Hallitusohjelmassa sanotaan, kuinka omaishoitoa voidaan kehittää lainsäädännöllisesti ja osana palvelujärjestelmän kokonaisuutta. Näistä asioista on varmasti tullaan vielä paljon keskustelemaan.

Omaishoito on ilmiönä yhtä vanha kuin ihmiskuntakin. Omaishoitajia on kaikissa yhteiskunnissa. Omaishoito on maailmanlaajuisesti tärkein tapa huolehtia läheisistä. Suomessa kotihoidon tukijärjestelmä otettiin käyttöön vasta 1990-luvulla.

Suomen omaishoitoa koskeva lainsäädäntöä on kehitetty aikaisempaa enemmän. Olen mielenkiinnolla seurannut esimerkiksi palvelusetelistä käytyä keskustelua. Uusia aikaisempaa joustavampia ratkaisuja tarvitaan, mutta on tarvitaan myös seurantaa siitä, miten tavoitteet toteutettu.

Omaishoitajat ovat yhteiskuntamme suuri – monelta huomaamaton - voimavara. Suomessa on arviolta 300 000 omaishoitajaa, joista vain kymmenen prosenttia on omaishoidon tuen piirissä. Sosiaali- ja terveysministeriön vuonna 2003 julkaisema selvitys osoittaa, ettei omaishoito kaikilta osin ole kehittynyt toivotulla tavalla. Omaishoidon tuella on edelleen varsin vakiintumaton asema kuntien palvelujärjestelmässä. Muun muassa omaishoitajien jaksamiseen ja vapaapäivien viettämismahdollisuuksiin kiinnitetään liian vähän huomiota. Keskeisenä kehittämishaasteena on omaishoidon tuen myöntämisperusteiden yhtenäistäminen kunnissa. Sopivia tilapäishoidon palveluja ei myöskään ole riittävästi tarjolla.

Useat tutkimukset, kuten Sairaan hyvät –projekti, osoittavat, että yhteiskunnan tuki niin omaishoitajille kuin hoidettavillekin on riittämätöntä. Tiedämme myös, että omaishoitajat kokevat fyysisen terveydentilansa keskimääräistä heikommaksi. Omaishoitajat kärsivät usein myös ahdistuksesta, eristäytyneisyydestä sekä vapauden menetyksestä. Tähän yhteiskunta voisi vastata järjestämällä lakisääteiset vapaat, lepoa, ohjausta, neuvonta, virkistymistä, liikuntaa, kuntoutusta ja vertaistukea.

Olen usein muistuttanut siitä, että monet omaiset olisivat halukkaita hoitamaan vanhuksiaan nykyistä enemmän, jos heille voitaisiin taata vastaantuloa taakan jaossa ja apua ja ohjausta tarvittaessa. Ihmiset pelkäävät ottaa liian suurta uutta vastuuta kantaakseen jo ennestään olevien lisäksi.

Sosiaali- ja terveysministeriö on nimennyt selvityshenkilön laatimaan omaishoidon kokonaisuudistusta koskevia ehdotuksia. Saamieni tietojen mukaan ministeriö julkaisee selvityksen tulokset maaliskuun lopulla. Tavoitteena on, että omaishoitajien asemaa parannetaan ja omaishoidon tukea koskevaa lainsäädäntöä uudistetaan. Voisin ennustaa, että selvityshenkilön ehdotukset tulevat käynnistämään laajan keskustelun. Toivon, että siinä pysytään ennakkoluulottomina ja rakentavina.

Omaishoidon aseman parantaminen vaikuttaa myös työelämään. Työelämän haasteet tulevaisuudessa liittyvät työvoiman saantiin ja työntekijöiden pysymiseen työssä. Samanaikaisesti työelämässä kannattaisi kehittää joustavia ratkaisuja, joiden turvin työntekijä niin halutessaan voisi määräajaksi siirtyä toimimaan koko- tai osapäiväisesti omaishoitajana esimerkiksi oman äitinsä tai isänsä elämän loppuvaiheessa.

Olen itse seurannut vanhustyötä hyvin monesta paikasta. Yhteiskunnallisena päättäjänä, järjestöaktiivina teidän parissanne ja nähnyt oman äitini vanhustyöntekijänä ja ammattiyhdistysaktivistina. Olen hoitanut ikääntyvien sukulaisteni asioita ja nyt katson lähestyvää omaa ja ikätovereitteni vanhuutta. Uskon ymmärtäväni asian tärkeyden, mutta myös sen moninaisuuden.

Teillä kaikilla on paljon kokemusta – useimmilla paljon enemmän kuin minulla. Mutta kellään ei ole kaikkea tietoa. Siksi tarvitaan yhteistyötä.

Julkiset palvelut eivät aina tavoita omaishoitajia. Itse asiassa suurin osa omaishoitajista on tällä hetkellä julkisen tuen ulkopuolella. Tämän vuoksi pidän kansalaisjärjestöjen tekemää työtä ensiarvoisen tärkeänä. Te teette tätä työtä näkyväksi. Järjestöissä kannetaan vastuuta lähimmäisistä. Järjestöt myös kokeilevat ja kehittävät uusia palvelumuotoja. Päättyvä projekti on tästä hyvä esimerkki. Järjestöt toimivat lisäksi asiantuntijoina, kun lainsäädäntöä kehitetään. Tarvitsemme jatkuvaa vuoropuhelua ja yhteistyötä paremman tulevaisuuden aikaansaamiseksi. Tästä haluan teille lausua kiitokseni ja onnittelut.

Omaishoidon kehittäminen on yhteinen asiamme. Jokainen meistä voi tulevaisuudessa olla omaishoitaja. Toivotan Omaishoitajat ja Läheiset -Liitto ry:lle onnea ja menestystä haasteellisella työsaralla jatkossakin.