Lapsipolitiikka ohjelmissa ja peruspalvelujen todellisuus

Pentti Arajärvi: 40. Valtakunnalliset Lastensuojelupäivät Lahdessa 20.8.2002 Lastensuojelun keskusliitto

Lapsipolitiikka yleensä ja lastensuojelu erityisesti ovat aivan varmasti niitä kysymyksiä, joiden tarpeellisuutta ei juhlapuheissa aseteta kyseenalaiseksi. Jokainen myöntää, että lapset ovat tulevaisuutemme. Jokainen myöntää, että yhteiskunnan heikoimpia on suojeltava ja hoivattava. Jokainen myöntää, että lapset kuuluvat suojeltavien ryhmään. Tältä perustalta on erilaiset lapsipoliittiset ohjelmat myös kirjoitettu. Tilanne on sama, olipa kyse järjestöistä tai julkisista toimijoista, jotka eivät ole erityisesti vaikuttamassa lasten asemaan.



Valtiovalta tai voimme sanoa myös suomalainen yhteiskunta on ottanut lapset huomioon ohjelmissaan. Perustuslakiin kirjoitettuja perusoikeuksia luonnehditaan usein yhteiskunnan tietynlaatuisen konsensuksen saavuttaneiksi yhteisiksi arvoiksi. Perusoikeuksissa on lapsi ja lapsen asema otettu huomioon useassa kohdassa.



Yhteiset palvelut, tuottipa niitä julkinen valta, yksityiset voittoa tavoittelemattomat yhteisöt ja eräiltä osin jopa voittoa tavoittelevat yksityiset yritykset, ovat yksi pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointipolitiikan kulmakiviä. Niille on tyypillistä universaalisuus eli se, että jokainen meistä on palveluihin oikeutettu ja niiden potentiaalinen käyttäjä. Ne tuotetaan ja toteutetaan pääosin yhteisellä rahoitusvastuulla ja yhdenvertaisesti kaikille kansalaisille. Perusoikeuksissa tämä on ilmaistu julkisen vallan velvollisuutena taata jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistää väestön hyvinvointia. Jostain syystä ehkäisevää sosiaaliturvaa eli väestön hyvinvoinnin edistämistä ei perusoikeuksiin ole nimenomaisesti palvelujärjestelmän yhteydessä kirjoitettu.





Lapsipolitiikassa ongelmien ehkäisy on yksi avainilmaisuja. Ehkäisy on aina halvempaa, tehokkaampaa ja inhimillisempää toimintaa kuin keskittyminen vaurioiden korjaamiseen. Vaurioiden korjaamistakin toki tarvitaan ja se on välttämätöntä, mutta tulipalon ehkäiseminen on parempi ratkaisu kuin antaa tulipalon tulla ja vasta sitten sammuttaa se.



Lapsiin kohdistuvassa toiminnassa ongelmien ehkäisy alkaa jo ennen syntymää. Suo­malainen neuvolajärjestelmä ja äitiyshuolto ovat kansainvälisesti esimerkillisessä kunnossa, jota kuvaa mm. imeväiskuolleisuus ja muutenkin pienten lasten tervey­den­tila. Siitä huolimatta tämän ikäisiin kohdistuvat toimenpiteet ovat varmaan kaikkein vaikuttavimpia ja toivottavia, vaikka rajahyöty saattaa Suomen oloissa olla jo suhteellisen vähäinen. Suomessa kuitenkin pahoinpidellään vuosittain parituhatta alle vuoden ikäistä lasta. Sen ikäinen lapsi ei varmasti ole tehnyt aikuiselle muuta kuin huutanut hätäänsä. Näissä tapauksissa kyse on vanhemmuuden tukemisen tarpeesta.



En tiedä, miten kunnat nykyisin toteuttavat äitiyshuoltoa, mutta ainakin takavuosien tapa, jonka mukaan terveydenhoitaja kävi jokaisen vastasyntyneen kotona, antoi varmasti ehkäisevälle toiminnalle monia mahdollisia hälytysmerkkejä. Kun jokaisen luona käytiin, ei järjestelmästä myöskään syntynyt syyttävää tai osoittelevaa. Toinen yhteiskunnan nuorimpien hyvinvointiin olennaisesti vaikuttava tekijä on äidin raskaudenaikainen käyttäytyminen. Tupakointi, tarpeeton lääkkeiden käyttö, alkoholi ja huumeet eivät voi missään tapauksessa olla lapsen edun mukaisia. Tupakoinnin suhteen valistus näyttää lähestulkoon ainoalta mahdollisuudelta. Päihteiden käytön osalta valistus varmaan pätee alkoholin kohtuukäyttäjiin, mutta muissa suhteissa olemme vaikeassa tilanteessa. Huumeita käyttävien äitien tai alkoholistiäitien pakkohoito saattaa johtaa ojasta allikkoon, jos äidit ryhtyvät salaamaan raskautensa ja välttämään yhteiskunnan palveluja. Toisaalta lasten suojeleminen on varsin korkealle nouseva arvo. Varmaan yhtä oikeaa ratkaisua ei ole, vaan jokaisessa tapauksessa on erikseen pohdittava lapsen edun parhaiten toteuttava ratkaisu.



Ehkäisyyn ei kuitenkaan kuulu vain ruumiillinen hyvinvointi, vaan henkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin on kiinnitettävä vähintään yhtä paljon huomiota. Tässä hyvinvoinnin osiossa kyse on vanhemmuuden taidoista sekä yhteisön arvoista. Kyse on usein ilmapiiristä, sosiaalisesta pääomasta, luottamuksesta, keskinäisestä vastuusta ja vastuuntunnosta. Kaikki ovat seikkoja, joiden tärkeys havaitaan vasta kun ne katoavat. Hieman pessimistisesti kysynkin, miksi puhumme nykyisin niin paljon näiden asioiden tarpeesta.



Yksi indikaattori on maailmankuva, jota lapsille ja nuorille tarjotaan. Aivan kuin ei riittäisi, että todellisuus on usein raaka, yhä enemmän tarjotaan varsinkin kuvallisessa viestinnässä väkivaltaa hyväksyttävänä ja usein ainoana ristiriitojen ratkaisukeinona. Palatakseni perustuslakiin, sen mukaan sananvapautta voidaan rajoittaa eli toteuttaa ennakkosensuuri kuvallisen viestinnän suhteen alle 18-vuotiaiden suojelemiseksi. Se tarkoittaa käytännössä väkivalta- ja pornoelokuvien kieltämistä. Joskus kyllä tuntuu siltä, että väkivallalta ja pornolta ja viimeistään niiden yhdistelmältä olisi suojeltava aikuisiakin. Mikään perusoikeus, sananvapauskaan ei voi olla absoluuttinen ja onhan sananvapautta jo nyt rajoitettu mm. rikoslain säännöksillä tosin jälkikäteisen arvioinnin perusteella. Mielenkiintoista olisi havaita, että alettaisiin etsiä sananvapauden rajoja väkivallan esittämisen suhteen.



Lasten erityisasemaa yhteiskunnan hyvinvoinnille kuvaa mielestäni myös se, että harvoista subjektiiviseksi oikeudeksi nostetuista palveluista kaksi on nimenomaan lapsille suunnattuja. Alle kouluikäisten päivähoito ja perusopetus ovat palveluja, jotka jokaiselle lapselle on taattava. Subjektiivisen oikeuden vahvuus ja tavoitehan on turvata palvelu. Subjektiivinen oikeus osoittaa, että kyseistä palvelua pidetään todella tärkeänä. Näitä oikeuksia arvostellaan usein siitä, että ne jäykistävät palvelurakennetta, vaativat rahat sijoitettavaksi tiettyyn toimintaan, kaventavat kunnallista itsehallintoa eivätkä anna mahdollisuutta paikallisten olosuhteiden huomioon ottamiseen. Varmasti ne tekevät kaikkea tätä. Mutta, tavoitehan onkin poistaa palvelun tuottajan harkinta.



Päivähoito ja koulu ovat tyypillisesti sellaisia asioita, joissa sosiaalinen ja psyykkinen hyvinvointi korostuvat ja joissa on mahdollista tuottaa tässä suhteessa tuloksellisia toimenpiteitä. Pidän erittäin tärkeänä, että niin päivähoito kuin perusopetus pysyvät korkeatasoisina ja tuottavat palveluja koko ikäluokalle. Jos niiden taso laskee, alkavat varakkaat ennen pitkää organisoida ja ostaa omia erityispalvelujaan ja hetken kuluttua kieltäytyä yhteisten palvelujen rahoituksesta. Suomen tapaiselle pienelle ja hyvinvointia korostavalle kansakunnalle on olennaisen tärkeää myös ottaa koko ikäluokan potentiaali käyttöön, jos ajattelemme vain kansakunnan itsekkäistä taloudellisista ja menestystekijöistä asioita. Suomalaisen yhteiskunnan tuhon alku on siellä, kun alkaa olla kouluja tai päiväkoteja, joihin henkilökunta ja oppilaat eivät halua tulla. Jos sellainen koulu tai päiväkoti löytyy, on asiaan puututtava kiireesti. Valitettavasti tuntuu nykyisin olevan jo näkyvissä lieviä merkkejä kriisiytymisestä samoin kuin varsinkin koulun puolella hakeutumisesta tietyn tyyppiseen erikoisopetukseen. Kysymys ei ole vain tasa-arvosta, kysymys on myös yhteiskunnan menestyksestä.



Yleisesti tunnustettu periaate on, että yhteiskunnan heikoimpia ja haavoittuvimmissa olosuhteissa eläviä on erityisesti suojeltava ja hoivattava. Lastensuojelu on se toimenpiteiden kokonaisuus, jolla puututaan jo vaurioituneisiin lapsiin ja olosuhteisiin. Ehkäisevää toimintaa on järjestää lapsille mielekästä tekemistä. Omalta osaltani tuntuu, että olen kyllästymiseen asti puhunut tukiopetuksen ja erityisopetuksen puolesta, koulukuraattorien ja psykologien tarpeesta ja iltapäiväkerhoista, nuorisotoiminnasta, kuoroista, jalkapallo- ja jumppajoukkueista, konservatorioista ja musiikkileireistä, mistä hyvänsä, mikä sitoo lapsen mielekkääseen toimintaan, täyttää hänen vapaa-aikansa ja antaa hänelle onnistumisen ja ponnistelemalla onnistumisen kokemuksia.



Mutta palatakseni lastensuojeluun: perustuslaista löytyy tätä asiaa koskeva lapset nimenomaisesti mainitseva oikeus, kun julkisen vallan velvollisuutena on tukea perhettä ja muita lapsen huolenpidosta vastaavia turvaamaan lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu. Toinen perustuslain lastensuojelullekin perustaa antava säännös on, että jokaiselle on turvattava ihmisarvoisen elämän kannalta välttämätön huolenpito. Muutkin kuin alan ammattilaiset ovat olleet huolestuneita lastensuojelun voimavaroista. Kysymys on osittain rahasta ja osittain asenteista, kun lapsen elämänolosuhteisiin puututaan liian myöhään tai liian heiveröisellä otteella. Tyypillistä on myös, että suojellaan lasta eikä hoideta perhettä. Pahimmillaan hoidettu lapsi palautetaan hoitamattomaan perheeseen eli olosuhteisiin, joissa hän on sairastunut. Sanon tämän syyllistämättä ensimmäistäkään lastensuojelun kanssa tavalla tai toisella työskentelevää. Pyrkimys on vain todeta, että taloudellisia voimavaroja sekä tietoa ja taitoa tarvitaan lisää. Yhtä osaa tästä puutteesta edustaa se, että lastensuojelulain mukainen jokaiselle lapsen kanssa tavalla tai toisella työskentelevälle asetettu velvollisuus puuttua lapsen elämään havaitessaan lastensuojelun tarvetta ei ilmeisesti käytännössä toimi kovinkaan tehokkaasti.



Niille ihmisille, jotka eivät välitä lastensuojelun inhimillisestä ulottuvuudesta voitaisiin muistuttaa sen taloudellisesta ulottuvuudesta. Lastensuojelu on tolkuttoman kallista. Huostaanoton kustannukset lasketaan kymmenissä tai sadoissa tuhansissa euroissa. Lastenpsykiatriset palvelut ovat usein vielä kalliimpia. Vastapainona ovat tietysti vain ne sadattuhannet tai miljoonat eurot, joita pitkäaikainen laitossijoitus sairaaloihin tai vankiloihin aiheuttaa, nuorena eläköitymisen hinta eläkkeinä ja saamatta jäävänä työnä sekä mahdolliset rikosvahinkojen suorat ja välilliset kustannukset yksityisille ihmisille ja yhteiskunnalle. Aletaan säästää ja toteutetaan haavoittavissa olosuhteissa elävien lasten huolto kunnolla.



Olen edellä puhunut lapsen kahdesta erityisestä oikeudesta, hänen oikeudestaan hoivaan ja suojaan ja hänen oikeudestaan saada osansa yhteiskunnan voimavaroista. Kolmas lapsen erityinen oikeus on oikeus saada vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon ikäkautensa, kykynsä ja tietojensa ja taitojensa mukaisesti. Tämänkin oikeuden perustuslakimme tuntee. Sen 6 §:n mukaan lapsella on erityinen oikeus osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon sen ohella, että siinä päätöksenteossa ovat mukana tietysti hänen vanhempansa ja joskus viranomaisetkin. Mahdollisten ristiriitaisten käsitysten vallitessa on toteutettava sitä näkökohtaa, joka toteuttaa parhaiten lapsen edun. Se vaatii valistunutta päätöksentekoa, jossa erityisesti lapsen vanhemmilta vaaditaan monipuolista ja aitoa pohdintaa ja jossa viranomaiset osaavat kunnioittaa myös vanhempien näkemystä – ja tarvittaessa jyrkästi vastustaa sitä. Lapsen käsitysten huomioon ottaminen on tärkeää monesta syystä, joista vähäisimpänä ei voida pitää sitä, että ikäkauteen ja kykyihin soveltaen jokaisen lapsen tulisi ottaa vastuuta päätöksistään. Joskus se koskee kumisaappaiden jalkaan laittamista ja joskus se koskee elämänuran valintaa. Pikkulapsi voi ehkä päättää sen, pistääkö hän pakkasella sinisen vai punaisen puseron, mutta vanhempi päättää sen, että pusero pannaan päälle. Murrosikäisen kotiintuloaika ei ole vain hänen asiansa. 17-vuotias voi jo olennaisesti vaikuttaa oppiaineiden valintaan, mutta neuvoa ja tukea aina voi.



Lapsipolitiikka on vaikea kokonaisuus, jonka merkitys ja arvo ollaan valmiit tunnustamaan, mutta jonka toteuttamisen kaikkia lähtökohtia ei usein riittävästi pohdita. Parhaallakaan ohjelmalla ei ole merkitystä, jos sen toteuttamisen edellytykset puuttuvat. Usein on kyse rahasta, mutta usein myös tiedosta ja taidosta ja joskus asenteistakin. Lapsipolitiikan kehittämisessä on otettava huomioon kaikki nämä näkökohdat. Tärkeintä on pitkän aikavälin vaikuttaminen, mikä vaikuttaa myös olennaisesti taloudellisten kysymysten arviointiin. Kamreerimenetelmällä säästämme tänä vuonna jotakin ja aiheutamme kahdenkymmenen vuoden tähtäimellä kymmenkertaiset menot. Lasten elämään keskeisesti vaikuttavien henkilöstöryhmien koulutuksen korkeatasoisuus ja monipuolisuus on huomionarvoinen näkökohta. Perheiden tukeminen, lasten elämänolosuhteiden parantaminen ja oman aktiivisen toiminnan edellytysten luominen ja kehittäminen vaikuttavat pitkällä aikavälillä tehokkaasti.



Yhteiskuntia arvioidaan usein sosiaalisen pääoman käsitteen avulla. Sen olennainen ainesosa on, millainen ilmapiiri, keskinäisen luottamuksen aste yhteiskunnassa vallitsee. Sitä kannattaa vaalia. Osaamisen, avoimuuden ja luottamuksen ylläpito ja edistäminen ovat yksilön ja yhteiskunnan kehittymisen ja menestyksen avaimet.