Tasavallan presidentti Tarja Halosen juhlapuhe ”Tammikuun kihlaus” -seminaarissa Jyväskylässä 24.1.2011

(muutosvarauksin)

Suomalainen työmarkkinajärjestelmä kansakunnan hyvinvoinnin rakentajana

Helsingin pommitusten keskellä tammikuussa 1940 Suomen Työnantajain Keskusliitto ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto kävivät neuvotteluja, joiden tuloksena syntyi tammikuun kihlauksena tunnettu julkilausuma. Kukaan ei tiennyt silloin, kuinka Suomen käy sodassa. Yhteinen päämäärä oli Suomen itsenäisyyden säilyttäminen. Talvisota yhdisti suomalaisia.

Työmarkkinajärjestöjen historia ulottuu paljon pidemmälle. Jo 1800-luvun lopun nopea teollistuminen, muuttoliike ja ansiomahdollisuuksien lisääntyminen olivat luoneet pohjan ammatilliselle järjestäytymiselle. Ammattiyhdistysliikkeessä oli aluksi lähdetty liikkeelle wrightiläisessä hengessä. Varsinaisia ammattiyhdistyksiä alettiin perustaa 1880-luvulta lähtien. Poliittinen ja ammatillinen työväenliike lähenivät toisiaan. Myös työnantajat järjestäytyivät. Vuonna 1907 perustettiin sekä työnantaja- että työntekijäpuolen keskusjärjestöt. Vuoden 1905 suurlakko oli suuri menestys sekä ammatilliselle että poliittiselle työväenliikkeelle.

Työmarkkinajärjestöjen suhteet kärjistyivät kansalaissodan jälkeen. Koko suomalainen yhteiskunta oli pitkään syvästi kahtia jakautunut ja poliittinen ilmapiiri kärjistynyt. STK ei halunnut neuvotella SAK:n kanssa eikä tunnustanut järjestäytymisoikeutta. Työnantajat myös perustivat lakonmurtajajärjestön. 1930-luvulla SAK:n jäsenmäärä moninkertaistui ja paine työehtosopimusten solmimiseen kasvoi jatkuvasti.

Tammikuun kihlauksena tunnettu julkilausuma hyväksyttiin 23. tammikuuta 1940. STK ja SAK tunnustivat julkilausumassa vapaan järjestäytymisen merkityksen ja ilmoittivat neuvottelevansa kaikissa niiden toimialalla esiintyvissä kysymyksissä niiden ratkaisemiseksi, mikäli mahdollista, yhteisymmärryksessä. Julkilausuman tarkoitus oli lujittaa kansallista yksimielisyyttä. Julkilausuman merkitystä korostettiin julkaisemalla se sanomalehdissä.

Julkilausuman allekirjoittivat STK ja SAK, mutta valtiovalta oli hankkeessa mukana. Kihlauksen puhemiehenä oli neuvotteluihinkin osallistunut sosiaaliministeri K.A. Fagerholm. Hän piti tärkeänä sitä, että työmarkkinajärjestöt sopivat keskenään ilman valtiovallan puuttumista järjestöjen välisiin suhteisiin. Sota-aikana tarvittiin työmarkkinajärjestöjen myötävaikutusta monien asioiden, etenkin työpolitiikan hoitamisessa.

Työmarkkinajärjestöjen julkilausuma oli viesti myös ulkomaille, etenkin Ruotsiin. Kaikki solidaarinen tuki oli tarpeen talvisodan aikana. Ruotsin työmarkkinoiden keskusjärjestöt toimivat monella tavalla yhteistyössä Suomen auttamiseksi.

Edellytys tammikuun kihlaukselle oli, että työmarkkinajärjestöjen johto oppi sodan oloissa tuntemaan toisensa ja ymmärtämään vastapuolen ajattelua. Samalla karisi epäluottamus. Sodan aikana syntyneet henkilösuhteet helpottivat yhteistyötä myös sodan jälkeen.

Tammikuun kihlauksessa tunnustettu vapaa järjestäytymisoikeus oli kansainvälisestikin katsoen hyvin merkittävä asia. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n järjestäytymisvapautta koskeva yleissopimus hyväksyttiin vuonna 1948 ja Suomi ratifioi sen jo seuraavana vuonna.

Tammikuun kihlaus oli pohjana sille, että sotien jälkeen pystyttiin rakentamaan nopeasti työmarkkinajärjestelmää ja ryhdyttiin neuvottelemaan valtakunnallisia työehtosopimuksia. Sellaiset solmittiin monille keskeisille aloille jo vuoden 1945 aikana. Silloin rakennettiin myös luottamusmiesjärjestelmä, mikä oli merkittävä uudistus työelämässä.

Sopimuspolitiikan läpimurto vakautti sisäpoliittisia oloja. Se oli erityisen tärkeää aikana, jolloin oli hoidettava sotakorvaukset ja jälleenrakennus. Sopimuspolitiikkaan siirtyminen lujitti kansanvaltaa ja sen toimivuutta.

Työmarkkinajärjestöillä on siis ollut varsinkin talvisodasta lähtien tärkeä rooli suomalaisen yhteiskunnan ja hyvinvoinnin rakentamisessa. SAK:n ja STK:n yleissopimukset vuosina 1944 ja 1946 loivat perustaa työmarkkinoiden pelisäännöille. Työehtosopimuslaki, laki työtuomioistuimesta sekä laki työriitojen sovittelusta säädettiin sodan jälkeen nopeasti jo vuonna 1946. Nämä lait valmisteltiin poikkeuksellisen yksimielisesti ja eduskunta hyväksyi ne keskusteluitta.

Sodan jälkeinen suuri poliittinen muutos näkyi ammattiyhdistysliikkeessäkin. Työpaikoilla ilmapiiri muuttui sodan jälkeen huomattavasti maailmansotien väliseen aikaan verrattuna. SAK:laisten alojen järjestäytymisaste nousi aivan uudelle tasolle. Virkamiesten ja toimihenkilöiden järjestäytyminen tehostui. Vuonna 1956 syntyneen TVK:n edeltäjä oli perustettu jo 1920-luvulla, mutta se järjestäytyi vuonna 1944 uudelleen Henkisen Työn Keskusliitoksi. Sodan jälkeen perustettiin STTK ja AKAVA. Ammattiyhdistysliikkeen merkitys on ollut meillä kuten muissakin Pohjoismaissa vahva.

Tammikuun kihlausta on vuosien varrella juhlistettu, mutta joskus myös vähätelty. Kihlauksen arvojen merkitys korostuu, jos katsoo, mitä sotien jälkeen on saavutettu. Suomalaisen yhteiskunnan kehittyminen, vaurastuminen ja tasa-arvoistuminen muiden pohjoismaiden tasolle on ollut nopeaa. Jääkin kysymään, onko työmarkkinajärjestöjen sopimuskäytännöllä ollut, ei vain työehtosopimusjärjestelmän ja tulopoliittisen järjestelmän mahdollistava, vaan myös laajemminkin kansalaisjärjestötoimintaan rohkaiseva vaikutus eli onko se ollut luomassa pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa?

Työehtosopimuksilla on perinteisesti vaikutettu työelämään liittyviin asioihin. Tällaisia ovat työaikalainsäädäntö vuosilomat siihen mukaan luettuna. Usein etu on ensin ollut alakohtainen, josta se on laajennettu kaikkia palkansaajia koskevaksi. Samalla tavoin on edetty työsuojelun suhteen.

1960-luvun lopulta syntyneissä tulopoliittisissa ratkaisuissa työehtosopimukset kytkeytyivät laajempiin sosiaalisiin uudistuksiin. Sosiaalipaketit merkitsivät liitosta työrauhan ja työntekijäin sosiaaliturvan parantamisen välille. Monet Suomesta hyvinvointivaltion tehneet uudistukset olivat tulopoliittisissa kokonaisratkaisuissa sovittuja tai niissä olennaisesti parannettuja.

Sosiaalivakuutusta, kuten eläkejärjestelmiä, sairausvakuutusta ja työttömyysturvaa on kehitetty voimakkaasti. Työ- ja perhe-elämän yhteensovitus on ollut toistuvasti esillä. Uudistukset saattoivat koskea esimerkiksi työntekijän oikeutta olla pois työstä lapsen sairastumisen vuoksi ja siitä saatavaa korvausta. Koulutussopimukset merkitsivät huomattavaa päänavausta aikuiskoulutukseen.

Valtiovallan mukanaolo merkitsi laajennuksia sopimuskenttään. Tulopolitiikka merkitsi toisaalta varsin maltillisia palkankorotuksia ja aiempaa pidempiä sopimusaikoja, mutta samanaikaisesti suurempia takeita vakaammasta taloudellisesta kehityksestä sekä hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisesta laajemmaltikin. Esimerkkejä olisi löytynyt enemmänkin.

Tammikuun kihlaus rakensi perustaa sopimusyhteiskunnalle ja Suomen mallille. Suomeen kehittyikin kansainvälisesti katsoen kattava neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä. Maataloustuottajille kehittyi samantyyppinen järjestelmä. Mielestäni on myös mielenkiintoista, että usein nämä neuvotteluissa sovitut edut eivät rajoittuneet vain sopimusosapuoliin, vaan ne tulivat muillekin. Esimerkiksi minimipalkkajärjestelmäkin rakennettiin työehtosopimuspohjalle.

Meillä on siis pystytty vaikeissa oloissa löytämään yhteisymmärrys ja ratkomaan koko yhteiskunnan kannalta suuria asioita kolmikantaisesti. Toisaalta yritysdemokratiaa tai muuta suoraa yhteistoimintaa yrityksissä ei ole kehitetty samalla innokkuudella. Suomen malli on kiinnostanut muitakin maita. Se ei ole ihme, koska Suomi on yhtä aikaa ollut sekä kilpailukykyinen että sosiaalisesti vakaa. Mikä sitten mursi tämän hyvän järjestelmän? Söikö sen ahneus vai ajoiko aika sen ohi?

* * *

Työelämä ja oikeastaan koko suomalainen yhteiskunta on monien muutosten ja haasteiden keskellä. Kansainvälinen toimintaympäristö on globalisaation myötä muuttunut merkittävästi. Suuri osa maailman ihmisistä on huolissaan siitä, riittääkö heille säällistä työtä, jolla elättää itsensä ja perheensä. Valtiot ovat huolissaan siitä. Työllisyys takaa sekä valtion kassan että yhteiskuntarauhan. Globalisaation suuri kysymys on työ – niin etelässä kuin pohjoisessa.

Vahva kansallisvaltio, joka tajuaa kansainvälisen yhteistyön merkityksen, on reilun globalisaation edellytys. Se on yksittäisen ihmisen yhtä hyvin kuin kunnollisen yrityksenkin etu. Reilu globalisaatio merkitsisi ihmisoikeuksien toteutumista sekä oikeusvaltion, demokratian ja hyvän hallinnon korostamista. Siinä pidetään huolta työllisyydestä, väestön ikääntymisen aiheuttamista ongelmista sekä miesten ja naisten tasa-arvosta. Se takaa myös kunnon yrityksille mahdollisuuteen olla reilusti parempi.

Uskon, että meidän itsemmekin kannattaisi olla kiinnostunut suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentumisesta. Eläkejärjestelmien synnystä löytyy jonkin verran tutkimusta, mutta tämä mielenkiintoinen vaihe Suomen historiassa odottaa tutkijoitaan – myös sellaisia tutkijoita, jotka voisivat pohtia eri menetelmien soveltuvuutta nykytilanteeseen.

Ilman kestävää kehitystä ei voi rakentaa turvallista tulevaisuutta. Talouskasvu on tervetullut. Sen on sovittava ekologisiin kehyksiin ja oltava sosiaalisesti oikeudenmukaista: globaalisti, kansallisesti ja paikallisesti.

Työ on muutoksessa. Työssä vaaditaan jatkuvaa uuden oppimista ja sopeutumista muutoksiin, ristiriitoihin ja epävarmuuteen. Työelämän vaatimukset ja työssä jaksaminen mietityttävät kaikenikäisiä. Tämä epävarmuus työelämässä vaarantaa myös elämän muuta hallintaa, kuten tulevaisuuden suunnittelua ja perhe-elämän järjestämistä.

Varsinkin nuorten asenteita työelämään on tutkittu paljon. Nuoret toivovat vanhempia ikäluokkia enemmän, että työ olisi mielenkiintoista, mutta mitään mullistavaa asennemuutosta ei nuortenkaan keskuudessa ole tapahtunut. Työ on kaikenikäisille suomalaisille edelleen tärkeä elämänalue ja olennainen identiteetin rakentaja. Työttömyys taas on suomalaisten keskeinen huolenaihe.

Tasa-arvo on ollut tavoite, mutta käytännön kehitys on kovin hidasta. Työterveyslaitoksen äskettäisen tutkimuksen mukaan useissa työn ominaisuuksissa naisten työ oli jopa muuttunut huonompaan suuntaan. Naiset kokevat enemmän ongelmia kuin miehet tarvittavien resurssien saannissa, työn tehostamisessa ja työn tuottaman väsymyksen vuoksi. Palkkauskin on keskimäärin alhaisempi kuin miehillä. Siitä huolimatta naiset kokevat työn mielekkyyden suurempana kuin miehet. Tutkimuksen tekijöiden tavoin voi kysyä, kuinka kauan suomalaisten naisten sitoutuminen työhön säilyy näin hyvänä.

Nyt tarvitaan vakavaa pohdintaa siitä, mikä auttaa jaksamaan työssä, mistä saadaan mielekkyyttä työn tekemiseen, mistä saadaan nuorille työelämässä tarvittavia valmiuksia. Näitä tavoitteita ei saavuteta pelkästään taloudellisilla kannustimilla tai suostuttelemalla ihmisiä esimerkiksi pidentämään työuraansa. On huolehdittava myös työn sisällöstä ja työpaikan ilmapiiristä – kokeeko olevansa oikea, arvostettu ihminen. Se edellyttää kaikkien tahojen rakentavaa yhteistyötä.

Suomessa tehdyn arvotutkimuksen tulokset osoittavat kansalaisten halua pitää lähimmäisistä huolta ja yhteisvastuun henkeä. Näiden arvojen varaan on hyvä rakentaa. Suomalaisessa yhteiskunnassa sopimisen kulttuuri on mahdollistanut hyvinvoinnin vakaan ja pitkäjänteisen kehittämisen. Tämä on tammikuun kihlauksen tärkein perintö. Sopimisen kulttuuri on mitä tärkein työelämän ja koko yhteiskunnan kohtaamiin haasteisiin vastaamiseksi sekä meillä Suomessa että kansainvälisesti. Sopimisen taitoa tarvitaan edelleen ihmisen ja myös luonnon kestävän kehityksen turvaamiseksi. Sopimisen muodot voivat muuttua, mutta luottamuksen säilyminen edellyttää yhteiskunnan päättäjien ja eri osapuolten yhteistä tahtoa ja toimia. Tätä tammikuun kihlauksen perinnön vaalimista toivotan kaikille osapuolille.