Pentti Arajärvi: Hyvinvointi menestystekijänä Suomessa -seminaari, Kajaani 21.5.2001

Hyvinvointi menestystekijänä

Eurooppalaisen ihmisarvoajattelun perustana on pyrkimys vapauteen, tasa-arvoon, solidaarisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Päämäärää voi arvioida useammasta lähtökohdasta. Ensinnäkin jokaisella on oikeus ja jopa velvollisuus aktiivisesti vaikuttaa itseään ja ympäristöään koskevaan päätöksentekoon ja vastuu oikeuksien ja velvollisuuksien omatoimisesta toteuttamisesta. Toiseksi julkisella vallalla on vastuu siitä, että oikeudenmukaisuus toteutuu, että yhteiskunnan jäseniä kohdellaan yhdenvertaisesti ja laillisesti ja että huolenpito ja yhteisvastuu edistää koko yhteisön ja kaikkien sen jäsenten hyvinvointia. Kolmas asiaan liittyvä näkökohta on kahden edellä mainitun yhteen sovittava; yksilön omat valinnat ja vastuu ovat yhteydessä yhteisön hyvinvoinnin edistämiseen.

Hyvinvointi

Hyvinvointi on moniulotteinen ilmiö. Se kuvaa yhteiskunnan jäsenten ja yhteisöjen korkeaa aineellista, henkistä ja sosiaalista tilaa. Käytännössä siihen sisältyy samalla myös ajatus puuttumisesta yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon nimissä markkinoiden luomiin vääristymiin ja uhkiin. Hyvinvointiin aivan epäilemättä kuuluu ihmisarvoisen elämän mukaisen vähimmäistason takaaminen kaikille yhteisön jäsenille. Itse hyvinvointi on enemmän. Aineellisesti se sisältää sosiaalisesti hyväksyttävän elintason kaikille. Elintasoa voidaan taata paitsi rahasuorituksina myös palveluina. Hyvinvointia eivät tuota yksinomaan julkinen valta ja sen palvelujärjestelmät, vaan olennaisen osan muodostavat erilaiset kansalaisyhteisöt, vapaaehtoisjärjestöt ja osaltaan myös voittoa tavoittelevat kaupalliset palvelut. Siksi kyse on nimenomaan hyvinvointiyhteiskunnasta, jonka osan muodostaa hyvinvointivaltio.

Hyvinvoinnin aineellinen perusta luodaan, kun ihmiset ansaitsevat toimeentulonsa työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Tämän mahdollisimman laaja toteutuminen on osaltaan yhteiskunnan vastuulla. Täystyöllisyys on edelleen kansainvälisten sitoumusten kautta meidänkin yhteiskuntamme tavoite. Se on mainittu mm. ILO:n työllisyyspolitiikkaa koskevassa yleissopimuksessa nro 122, joka perustuu Philadelphia julistukseen vuodelta 1944. Valtiovallan tehtävänä on osaltaan huolehtia siitä, että kansantalous ja julkinen talous ovat sellaisessa kunnossa, että ne antavat mahdollisuuksia elinkeinotoiminnalle. Valtion ja muiden julkisyhteisöjen toiminta ei myöskään saa syödä yhteisiä voimavaroja tavalla, joka ei palvele yhteistä hyvää.

Kun määritellään hyvinvointia, on ehkä olennaista myös todeta, mikä ei ole hyvinvointia. Nykypäivänä tavallisin määritelmä lähtee syrjäytymisestä. Syrjäytymisen osatekijöinä pidetään alhaista tulotasoa, vajavaista koulutusta, huonoa terveydentilaa, päihderiippuvuutta, sosiaalisten suhteiden puutetta ja alhaista asumistasoa. Syrjäytyminen on vaihteleva yhdistelmä näistä, mutta ainakin parin seikan läsnäoloa voidaan pitää jo syrjäytymisen uhkana. Kun syrjäytyminen on varsin monitahoista, ovat myös sen lääkkeet monitahoisia. Osa asioista, kuten sosiaalisten suhteiden puute, ovat sellaisia, että niihin on julkisen vallan toimenpitein varsin vaikea puuttuakin. Terveyspalvelut voidaan taata, mutta ei sen sijaan terveyttä. Puutun lähinnä yhteiskunnallisen vaikuttamisen piirissä oleviin asioihin, joilla tosin saattaa olla varsin laajoja heijastumia esimerkiksi mielenterveyteen.

Globaalistuminen

Kyllästymiseen asti meidän todetaan elävän globalisoituvassa maailmassa. Tällä emme vielä sano kovin paljon. Tavallisimmin sillä kuvataan talouden yhdentymistä ja niitä määrältään käsittämättömiä rahavirtoja, jotka maailman valuuttakaupassa kulkevat ja joista vain joitakin prosentteja käytetään tavaroiden ja palveluiden maksamiseksi. Globaalistumisella on kuitenkin laajempikin näkökulma. Sillä tarkoitetaan myös kansainvälistä talouksien ja kulttuurien yhdentymistä. Helposti myös unohdetaan tai ainakin jätetään huomiotta esimerkiksi ekologiset ja poliittiset ulottuvuudet.

Globaalistuminen on syytä ottaa esille silloin kun puhutaan hyvinvoinnista sen takia, että se osaltaan luo edellytyksiä ja rajaa mahdollisuuksia hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Globaalistuminen tuskin on yksinomaisesti kielteinen tai myönteinen seikka. Se vaikuttaa kulttuuriseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen hyvinvointiin, ympäristön tilaan ja yksilöiden ja yhteiskuntien mahdollisuuksiin vaikuttaa tulevaisuuteensa varsin paljon. Kehittyvät kansainväliset yhteydet antavat yhtä hyvin mahdollisuuden yhteistoimintaan ihmisoikeuksien edistämiseksi ja ympäristön suojelemiseksi kuin rahanpesuun ja kansainväliseen järjestäytyneeseen rikollisuuteen.

Globaalissa taloudessa pääoma on helpoimmin liikuteltava. Se vaikuttaa kuitenkin siihen, että myös ihmiset liikkuvat. Kansainvälisesti tämä ilmenee lähinnä kehitysmaiden ihmisten pyrkimyksenä tulla kehittyneisiin maihin. Vastaavasti pääoman liikkumista seuraa työpaikkojen liikkuminen, mikä siirtää työpaikkoja halvempien kustannusten maihin. Siirtymillä ei ainakaan toistaiseksi ole ollut merkittävää vaikutusta esimerkiksi sosiaaliturvan tasoon Euroopan unionin jäsenmaissa. Globaalistumisen yhteydessä on keinoina vaikuttaa kehitykseen mainittu mm. ns. Tobinin-vero ja sen vaihtoehtona valuuttaliikkeiden valvonta. Yksi mahdollisuus on kansainvälisen sosiaaliturvan kehittäminen. Aihe huomioon ottaen en kuitenkaan tässä yhteydessä lähde laajemmin seikkailemaan globaalistumisessa, vaan pyrin pysymään sen vaikutuksissa Suomeen.

Globaalistumisen ja hyvinvoinnin keskinäisen suhteen keskeisiä kysymyksiä on, miten voimme torjua globaalistumisen kielteiset vaikutukset hyvinvointiin. Vielä parempi on, jos voimme lisäksi käyttää globaalistumisen myönteisiä tekijöitä hyvinvoinnin turvaamiseen. Globaalistumisen myönteisten vaikutusten osalta kyse tulee olla moraalisesti kestävästä taloudellisen hyödyn hakemisesta. Mielenkiintoinen näkökohta globaalistumista koskevassa keskustelussa voisikin olla – poiketakseni kuitenkin kehitysmaihin - voisiko eettisesti kestävien vaatimusten toteuttaminen merkitä pitkällä aikavälillä kaikkien, siis myös kehitysmaiden, hyötyä. Tilanne olisi hieman samantapainen kuin ilmastosopimuksessa, jossa kaikki hyötyvät.

Globaalistumiseen liittyvä ihmisoikeuksien voimistuminen väistämättä heijastuu myös kotimaiseen perusoikeusnäkemykseen. Olemme vuonna 1995 saattaneet perusoikeutemme varsin samantasoiseksi ihmisoikeuksien kanssa ja joissakin suhteessa menneet ohikin niistä. Ihmis- ja perusoikeudet ovat kuitenkin aina myös yhteiskunnallisesta todellisuudesta riippuvia näkökohtia, joten tilanne on eräässä mielessä jatkuvasti muuttuva.

Globaalistuvassa maailmassa Euroopan unioni ei Suomen kannalta ole yhdentekevä asia. Valtion velka esimerkiksi muuntui emu-ratkaisun yhteydessä merkittävältä osaltaan eräässä mielessä kotimaiseksi, kun valuuttariski poistui. Euro on paljon vaikeammin heiluteltavissa kuin markka. Korot maksamme kaikissa olosuhteissa tai ainakin niiden maksamatta jättämisestä seuraa huomattavan suuria hankaluuksia.

Euroopan talous- ja rahaliittoon ja sosiaaliturvaan liittyen voimme todeta, että emu-kriteerit tulee täyttää jatkuvasti. Niiden noudattaminen on viime vuosina merkinnyt Suomen talouden hyvää menestystä ja tämä onkin antanut mahdollisuuksia niin velan lyhentämiseen kuin veronalennuksiin ja jonkin verran myös hyvinvoinnin rakenteiden parantamiseen. Jossain toisissa olosuhteissa näiden kriteerien seuraaminen tai kriteerien noudattamatta jättäminen johtaa periaatteessa kiristyvään talouteen siitä seuraaviin poliittisiin ratkaisuihin talouden tasapainottamiseksi.

Kun globalisaation kokonaisuudessa lähdemme hakemaan Suomen valtteja, nousee väistämättä esiin kehittynyt infrastruktuuri ja osaaminen. Merkittävä tekijä on myös sisäinen turvallisuus, joka syntyy vaikkapa sellaisista seikoista kuin korruption poissaolosta, kehittyneestä sosiaaliturvasta ja järjestäytyneen rikollisuuden vähäisyydestä. Näiden samanaikainen läsnäolo tuskin on sattumaa, vaan yksi johtaa toiseen. Esimerkiksi korruptio ja järjestäytynyt rikollisuus ainakin osaltaan ovat seurausta siitä, että ihmiset kokevat elämänsä epävarmaksi esimerkiksi puuttuvan toimeentulon vuoksi.

Yksi suomalaisen yhteiskunnan vahvuuksia, jota ei kovin usein mainita, on mielestäni pyrkimys kokonaisuuksien hallintaan. Emme luo erikseen köyhyysohjelmia (paitsi saadaksemme EU:lta rahaa). Mieluummin teemme jo sosiaaliturvajärjestelmän sellaiseksi, että se sisältää mahdollisimman laajasti köyhyyden poistamista. Emme luo mielellämme ns. toisen mahdollisuuden koulua, jolla koulupudokkaat koetetaan vetää mukaan, vaan pyrimme alunperin luomaan koulun sellaiseksi, joka ottaa kaikki lapset huomioon. Tätä näkökulmaa lähestyä ongelmia on varjeltava, koska näin saavutamme sellaista yhteiskunnan kiinteyttä ja legitimiteettiä, jota hajautuneempi järjestelmä ei voisi saavuttaa. On parempi, ettei ensimmäisessäkään vaiheessa ketään jätetä.

Vaikuttaminen yksilöön

Hyvinvointia koskevassa keskustelussa on viime vuosina voimakkaasti ollut esillä kannustavuus. Tämä on mielestäni perusteltua. Hyvinvointiyhteiskunnan olennainen ilmiö on, että se sekä antaa turvaa että kannustaa jäseniään. Suomalaisen korkean verotuksen tulee tarjota olennaisia kilpailuetuja, jotta kansantalous ja yritykset pärjäävät kansainvälisessä kilpailussa. Pohjimmiltaan kyse on poliittisesta valinnasta. Hyvinvointihan on eräällä tavalla päämäärä. Talous on keino pyrkiä kaikkien hyvinvointiin.

Kannustavuuden merkitys hyvinvointiyhteiskunnalle voi olla useammanlaatuista. Yksilön kannalta se sisältää sen, että itse kullekin luodaan kiihokkeita parantaa hyvinvointia. Yksilö saa ponnistuksistaan palkkion. Yhteiskunnan kannalta kannustavuus on yhteisön ominaisuus. Hyvinvointi hyväksytään ja se halutaan pitää yllä. Yhteiskunnallisena ilmiönä kannustavuus on voilla myös riittävien turvaverkkojen ylläpitämistä, jotta parempaan pyrittäessä otettujen riskien toteutuessa säilyy kuitenkin riittävä elämisen taso.

Arkikielessä hyvinvoinnin mielletään sisältävän lähinnä sosiaali- ja terveyspalvelut ja toimeentuloturvan, mutta aivan olennainen osa hyvinvointia ovat esimerkiksi koulutuspalvelut. Tämän lisäksi sellaiset seikat kuin ympäristöstä huolehtiminen sekä julkiset yhdyskuntapalvelut, kuten puhdas vesi, kunnossa olevat tiet, toimiva jätehuolto ja monet muut seikat ovat osa hyvinvointia, vaikka emme sitä suomalaisessa yhteiskunnassa välttämättä edes miellä.

Kun yksilöä kannustetaan, sisältyy siihen paitsi työelämään kannustaminen myös koulutukseen osallistumiseen, ympäristönsuojeluun ja terveisiin elämäntapoihin kannustaminen. Sosiaaliturvan kannustavuusongelmat kohdistuvat erityisesti pienituloisiin lapsiperheisiin ja työmarkkinatukea saaviin perheisiin. Tavoitteenahan on saada aikaiseksi tilanne, jossa itse ansaittu tulo lisää nettotuloa. Esteenä kannustavuudelle on usein päällekkäinen progressio esimerkiksi verotuksessa ja päivähoitomaksun tulosidonnaisuudessa tai asumistuen tuloharkinnassa. Tämän tyyppiset tekijät tulee pyrkiä poistamaan. Kannustavuus ei kuitenkaan ole kaikki. Esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon maksuilla on muitakin tavoitteita kuin rahoituksen hankkiminen. Niillä on esimerkiksi palvelujen käyttöä ohjaavaa merkitystä eivätkä maksut myöskään saa muodostua esteeksi palvelujen käyttämiselle.

Sosiaaliturvan ja verotuksen keskinäinen suhde on tarkoin harkittava kunkin etuuden tavoitteet ja luonne huomioon ottaen. Jos tarkoitus on korvata kustannuksia, tulee etuuden lähes poikkeuksetta olla veroton. Jos etuus on taas tarkoitettu toimeentuloa varten, on verotus jo pelkästään mahdollisten palkkatulojen tai muiden sosiaalietuuksien kanssa yhteensovittamiseksi tarpeellinen, minkä lisäksi verotus ehkäisee myös kannustinloukkuja.

Koulutuksen hankkimiseen, ympäristön suojeluun tai terveisiin elämäntapoihin kannustaminen tulee ottaa huomioon yleisesti yhteiskuntaa kehitettäessä. Esimerkiksi koulutuksen aikaisen toimeentuloturvan tarjoaminen tai sen takaaminen, että koulutuksesta saa vastaisuudesta taloudellista ja muuta hyötyä, lisää halukkuutta koulutukseen. Terveiden elämäntapojen edistämiseksi saattavat taloudelliset ja tiedolliset kiihokkeet olla tarpeellisia. Esimerkiksi tupakkalainsäädännöllä on selkeästi voitu ohjata väestön asenteitakin. Ympäristönsuojelussa voidaan kehittää taloudellisia kiihokkeita alkaen maatalouden ympäristötuista ja päätyen virvoitusjuomapakkausten pantteihin. Verotus on tehokas tapa ohjata toimintaan haluttuun uomaan.

Yhteinen vaikuttaminen

Yhteiskunnan kannalta kannustamisen merkitys syntyy toivotusta käyttäytymisestä. Jos toivottua käyttäytymistä ei saada syntymään, saattaa yhteiskunnallisten tavoitteiden hyväksyttävyys murentua pitkällä aikavälillä hyvinkin haitallisella tavalla. Pahimpana vaihtoehtona on yhteiskuntarauhan järkkyminen, mutta yhtä hyvin se seikka, että henkilö ei halua osallistua koulutukseen, kun ei voi havaita sen hyötyjä, on myös yhteiskunnan kannalta haitallinen olosuhde.

Tämä saattaa edellyttää myös yhteiskunnan eri toimijoiden toimintaedellytysten varmistamista mm. rahoitusjärjestelmiä rukkaamalla. Viime aikojen keskustelu kuntien valtionosuusjärjestelmästä on tyypillinen osa tätä varmistusta. Valtiovallan on huolehdittava siitä, että maan kaikissa osissa voidaan tarjota keskeiset lakisääteiset tehtävät suurin piirtein samantasoisina. Kunnille on tämän jälkeen jäätävä itsehallinnollista aluetta, jonka osalta käytetään erityisen runsaasti sitä kunnallista kansanvaltaa, jonka olemassaolosta olemme niin ylpeitä.

Kolmas yhteiskunnan ja kannustavuuden yhteys liittyy siihen, että kun yksilöä kannustetaan ottamaan oma elämä hallintaan, kehotetaan usein ottamaan myös riski. Riskinottohalukkuuden kannalta merkittävää on taloudellinen, asenteellinen ja tiedollinen tuki ja myös tieto siitä, että epäonnistuminen ei johda heitteillejättöön. Tässä suhteessa merkittävää on paitsi sosiaaliturvajärjestelmä myös esimerkiksi sellainen seikka kuin mahdollisuus velkajärjestelyyn.

Laajentaisin kannustavaa hyvinvointiyhteiskuntaa vielä yhteen suuntaan. Sitä voivat olla myös pienyritysten tuet ja lainat, tulontasauksen erilaiset keinot ja muut vastaavat seikat, jotka ovat myös olleet johtamassa siihen, että Suomi saavuttaa kärkisijoja niin kilpailukykyvertailuissa kuin hyvinvointi- ja tasa-arvoarvioinneissa.

Kehittäminen

Suomalaiset hyväksyvät julkiset palvelut. Huomattava osa väestöstä on valmis jopa korkeampaan veroasteeseen palvelujen turvaamiseksi tai parantamiseksi. Palvelujärjestelmän yleinen ongelma ei ilmeisesti ole tehottomuus, ei ainakaan suhteessa yksityisiin palveluihin, vaan kustannusten nousu. Väestö vanhenee, mikä lisää niin sosiaalipalvelujen kuin terveyspalvelujen käyttöä. Lääkintäteknologia kehittyy huimaavalla vauhdilla. Väitetään, että joka vuosi kehitys merkitsee 5 %:n lisäystä menoihin, jotta lääkintäteknologian kehitys voitaisiin käyttää täysimittaisesti hyväksi. Lisäksi väestön odotukset ja vaatimukset kasvavat varsinkin terveydenhuollon puolella. Sosiaali- ja terveydenhuollossa tarvitaankin voimavarojen uusjakoa.

Taloudellisena tosiasiana pidetään sitä että ainakin yleensä palvelujen suurtuotanto on kustannustehokasta. Ei ole osoitettu, etteivätkö nämä taloudelliset lainalaisuudet pätisi myös koulutuksessa, terveydenhuollossa ja esimerkiksi kuntien ylläpitämissä teknisen toimen toiminnoissa. Merkittävä osa hyvinvointiyhteiskunnan palveluista on sellaisia, jotka ovat toteutettavissa vain julkisena toimintana. Tyypillisimpiä ovat ympäristönsuojelu, ehkäisevä terveydenhuolto ja muutkin ehkäisevät pitkäjänteiset toiminnot. Näistä ei yleensä edes periaatteessa voi periä yksilötasolla maksua. Vastaavasti tärkeitä ovat varhaiset palvelut, jotka usein ovat halvempia ja myös inhimillisempiä. Rahoituksen vaatima voimavarojen uusjako edellyttää nimenomaan ehkäisevän toiminnan tehostamista. Samoin työntekijöitä hiostamatta on edelleen selvitettävä rakenteellisten seikkojen antamia mahdollisuuksia kehittää toimintoja ja ennen kaikkea poistaa erilaista päällekkäisyyttä, turhaa toimintaa ja muuta sähläystä. Esimerkiksi terveydenhuollossa tulisi saada optimaalinen hoitoonohjaus käyttöön ja saada tiedot ja asiakirjat tehokkaaseen vaihtoon. Viimeksi mainittujen osalta on mm. Sitralla lupaavia hankkeita, jotka ovat lähdössä kokeiluun.

Terveydenhuollossa tulee yksikkökokoa suurentaa. Muutaman lääkärin terveyskeskus ei voi toimia tehokkaasti ja on liian haavoittuva. Alueellisesti ja aloittain on yhteistyötä harjoitettava nykyistä runsaammin ja esimerkiksi perus- ja erikoissairaanhoidon yhteyttä samoin kuin perusterveydenhuollon ja sosiaalitoimen yhteyttä on vahvistettava.

Täydennyskoulutus on tärkeää. Samoin on kehitettävä hyvinvointipalvelujen ohjausjärjestelmiä. Välillä lähes kokonaan poistettua normiohjaustakaan ei pidä unohtaa, joskin normiohjauksen merkitystä todennäköisesti liioitellaan sekä siinä suhteessa, mitä sillä saataisiin aikaan että siinä suhteessa, miten tuhoisaa se olisi. Resurssiohjaus on suhteellisen tehokas keino, ja vaikka en yleiseen korvamerkitsemiseen uskokaan, tulisi sen varovaista lisäämistä harkita. Informaatio-ohjauksen vahvistaminen esimerkiksi tietojärjestelmiä kehittämällä, luomalla ainakin julkiseen järjestelmään maksutonta ohjausta ja levittämällä tietoa hyvistä toimintakäytännöistä sekä laatimalla laatujärjestelmiä ja laadun seurantaa voidaan saavuttaa merkittäviäkin tuloksia. Aivan perinteistä hallinnollista valvontaakin tarvitaan.

Haasteita ja menestyksen takeita

Hyvinvointiyhteiskunnan toinen suuri keskustelunaihe, voimavarojen riittävyyttä koskeva keskustelu, on käsitellyt työllisyyttä, toimeentuloturvan määrää ja sen saamista sekä palvelujen määrää ja laatua. Lyhyesti sanoen on kysytty onko meillä varaa nykyisen tasoiseen sosiaalipolitiikkaan. Hyvinvointikeskustelussa on myös heitetty kysymys, onko hyvinvointimme sellainen, että emme pärjää kansainvälisessä kilpailussa. Lähtevätkö työpaikat halvempiin maihin ja johtaako korkea verotuksemme siihen, ettemme saa ulkomaalaisia työntekijöitä ja kotimaisetkin kaikkoavat?

Hyvinvointiyhteiskunnan olemassaoloa on tarkoituksenmukaista tarkastella mm. kansalaisten ja julkisen vallan välisenä suhteena. Hyvinvointiyhteiskunnan olennainen olemassaolon peruste on kansalaisten kannatus järjestelmälle eli järjestelmän hyväksyttävyys. Pohjoismainen verorahoitteinen ja kaikille vähimmäisedut turvaava hyvinvointiyhteiskunta on myös rahoituksellisesti raskas. Siksi se vaatii solidaarisuutta ja korkean verotuksen hyväksymistä ja julkisen talouden suurta osuutta kansantaloudessa.

Kysymykset voimavarojen riittävyydestä liittyvät kaikki yhteen. Hyvin koulutettu työvoima, ulkomainenkaan, tuskin suostuu toimimaan olosuhteissa, joka ei tarjoa riittävää turvallisuutta. Toisaalta saamme työvoiman koulutetuksi hyvin, kun sillä on mahdollisuus opiskella. Syntyy hyvinvoinnin kierre. Luulen, että yrityksen huipputyöntekijälle ei riitä kioskin videotarjonta, vaan halutaan myös korkeatasoisia kulttuuripalveluja, harrastus- ja liikuntamahdollisuuksia, mutta myös tilanteesta riippuen puhdasta ympäristöä, luontoa ja luonnonrauhaa. Huipputeknologiaa ei tehdä huonolla koulutuksella, mutta ei myöskään huonolla sinfoniaorkesterilla. Rauhallinen yhteiskunta, joka tarjoaa turvallisuutta, kulttuuripalveluja, hyvän infrastruktuurin jne. on positiivinen kilpailutekijä. Loppujen lopuksi korkeat kustannukset kääntyvät voitoksi ja menestykseksi. Ne ovat tekijä, jolla voimme houkutella korkean tason työntekijöitä. Hyvinvointi onkin kilpailun voimavara eikä haitta.

Toinen asia on, voidaanko sosiaaliturvan ja muunkin hyvinvoinnin hintaa alentaa sen laatua ja määrää vähentämättä. Tähän on epäilemättä monia mahdollisuuksia. Jankutukseen saakka on puhuttu eläkkeellesiirtymisiän nostamisesta, ehkäisevästä kuntoutuksesta ja työkykyä ylläpitävästä toiminnasta yhtenä avaimena eläkekustannusten alentamiseen.

Viime aikoina on puhuttu paljon koulutusaikojen tiivistämisestä ja peruskouluiän alentamisesta. Henkilökohtaisesti olisin kyllä valmis oppivelvollisuusiän alentamiseen, jos se tapahtuu muuttamalla peruskoulu kymmenvuotiseksi. Nykyinen esiopetus ja muu varhaiskasvatus ovat tärkeitä tekijöitä koko ikäluokan koulutuspontentiaalin käytön varmistamiseksi. Koulutuksen laadun korottamiseen olemme lähteneet määrätietoisesti ammattikorkeakoulujärjestelmän luomisella. Tätä menettelyä on jatkettava. Siinä ei suurimpana ongelmana mielestäni tällä hetkellä ole mahdolliset jatkotutkinnot, vaan mm. opettajien pätevyyden korottaminen, opetusta palvelevien toimintojen kuten kirjastojen voimavarojen lisääminen ja työharjoittelun laadun varmistaminen. Samat kysymykset koskevat myös toisen asteen ammatillista koulutusta ja tiedeyliopistoja. Verkottumisella on saavutettavissa merkittäviä lisäetuja harvaan asutussa monen yliopiston maassa. Valtiovalta on merkittävässä määrin rahoittanut tiedettä ja tutkimusta. Suomen tutkimus ja tuotekehityspanos onkin kansainvälisesti merkittävä. Yritykset ovat mukana rahoittamassa soveltavaa tutkimusta siinä määrin, että siitä on jo haittojakin havaittu.

Yhtenä kaikkein tärkeimpänä yhteiskunnan palvelujen kehittämisen kohteena pitäisin yleistä satsausta lasten ja nuorten elämänolosuhteisiin. Se edellyttää sellaisia seikkoja kuin tukiopetuksen ja erityisopetuksen lisäämistä, koulupsykologeja ja –kuraattoreja, kouluterveydenhuollon ja neuvolatoiminnan tehostamista, lasten ja nuorten vapaa-ajan toiminnan edellytysten parantamista mukaan lukien koulujen iltapäivätoiminta sekä vanhemmuuden tukemista siinä määrin kuin se on yhteiskunnan keinoin mahdollista. Osan tätä muodostaisi työmarkkinajärjestöjen käsissä oleva työelämän ja perhe-elämän entistä parempi yhteensovittaminen. Paljon on silläkin alalla tehty, mutta epäilemättä vielä enemmänkin voidaan tehdä. Tämän tapaiset seikat olisivat pitkäkestoista vaikuttamista tulevaisuuden hyvinvointiin ja siinä suhteessa todennäköisesti tuottavimpia investointeja.

Hyvinvoinnilla luodaan yksilöille, yrityksille ja koko yhteiskunnallekin mahdollisuuksia kehittää olosuhteita kaikkien kannalta vapaammiksi, tasa-arvoisemmiksi ja oikeudenmukaisemmiksi. Ei ole olemassa yhtä ihanneveroprosenttia tai yhtä bruttokansantuotteen ihannesosiaalimeno-osuutta. Tässä kuten niin monessa muussakin asiassa lopputulos ratkaisee, ja kyse on eri tekijöiden tasapainosta. Hyvinvoivat yhteiskunnat ovat myös taloudellisesti menestyneimpiä ja lähes kaikki taloudellisesti menestyneet yhteiskunnat ovat hyvinvointiyhteiskuntia. Hyvinvointi on pitkäjänteinen menestystekijä.