Tohtori Pentti Arajärven puhe kirjailija Yrjö Kokon syntymän 100-vuotisjuhlassa Lempäälässä 6.4.2003

Prrrrr, prrrrr,

kaikuu halki avaruuden. Musta palokärki takoi kuivaa haapapökkelöä korkean vaaran harjanteella. Palokärjen pää liikkui niin kiivaassa tahdissa, että sen pu-nainen päälaki näytti kuin syttyvän tuleen. Jäykät pyrstösulat vääntyivät vuoroin kaareviksi, vuoroin kimmahtivat jälleen suoriksi antaen palokärjen ruumiille te-räksisen iskuvoiman.

Arvoisat läsnäolijat

Näin alkaa tarina Pessistä ja Illusiasta. Sodassa kirjoitettu tarina metsänpeikosta ja keijukaisesta, jota täydentävät kuvat ja valokuvat niistä eläimistä ja kasveista, jotka olivat eläneet Pessin ja Illusian naapureina.

Yrjö Kokon tuotantoa leimaa, kuten kaikki tiedämme, johdonmukainen eläinten ja luonnon ymmärtäminen. Toinen leimaa-antava piirre on, että hän on useam-mallakin teoksella kyennyt herättämään ihmiset ja saanut kaunokirjoituksella ai-kaan tuloksia, joita voidaan pitää uskomattomina. Hänen tuotantoaan leimaa myös Lappi. Monen kirjan nimessä jo näkyy se. Ehkä vielä voidaan sanoa, että monessa hänen teoksessaan näkyy myös sota. Mutta aina silloin puhe on rau-han puolella ja uskossa ihmiseen.

Ensimmäinen menestysteos oli Pessi ja Illusia. Uskomaton tarina ihmisen pes-simismistä ja uskosta illuusioihin. Metsänpeikosta ja keijukaisesta. Näiden kah-den ensitapaaminen tapahtuu keväällä. Peikkopoika näkee kauneinta mitä elä-mässään on koskaan nähnyt. Keijukaistyttö asuu sateenkaarella ja ihmettelee, miten eläimet ja ihmiset voivat elää maan päällä. Kirja kertoo Pessin ja Illusian, pessimistin ja vanhakantaisesti sanottuna Illusionin elämästä sodan keskellä ja siitä urheudesta, jota kumpikin edustaa. Mutta samalla lainatakseni Yrjö Kokon sanoja tärkeää ei ole ne tunteet, joiden vallassa jotakin tekee vaan se että te-kee.

Pessimismin ja illuusion yhteistyönä syntyy jotakin uutta. Heidän lapsensa pitäisi olla peikon lapsi, mutta sillä ei ole karvapeitettä, sillä ei ole tupsuja korvissa, ei-kä töpöhäntää. Sen pitäisi olla myös keijukaisen lapsi, mutta sillä ei ole keijukai-sen neidonkorentosiipiä. Ei edes tynkiä hartioissa, kuten Illusialla. Ei olisi voinut uskoa tällaista. Mitä luulet sen merkitsevän ?

On syntynyt uusi ihminen.

Ei ole hämmästyttävää, että tällainen teos on saavuttanut sodan kokeneen sukupolven keskuudessa valtavan menestyksen. Itselläni on teoksen ensimmäisen painoksen kappale vuodelta 1944. Olen perinyt sen tädiltäni. Lapsillani on kirjan kahdestoista painos vuodelta 1982, jonka takakannen mukaan painosmäärä on jo 92.000. Eikä myynti ole varmasti siihen loppunut. Kirja ei siis ole vain sodan kokeneen sukupolven kirja, vaan yhä edelleen tarina ihmisessä piilevästä toivosta, epäilystä, rakkaudesta, urheudesta ja haaveesta elää vahvana sukupolvesta toiseen.

Sudenhampainen kaulanauha. Neljän tuulen tie. Ungelon torppa. Tunturi. Alli, jäänreunan lintu. Poro. Nämä kaikki jo nimellään osoittavat, että kyse täytyy olla Lapista. Kun nyt jo mainitsin henkilökohtaisesta suhteestani Yrjö Kokkoon, on todettava, että hänen teoksensa Sudenhampainen kaulanauha oli se, joka minussa henkilökohtaisesti synnytti polttavan halun Lappiin. Tämä halu onkin jatkunut 40 vuotta. Yrjö Kokon kuvaus Lapista on aina luontoa ja ihmistä kunnioittavaa. Hän tuntee Lapin jylhyyden, tietää luonnon voiman ja osaa elää ja sopeutua osaksi luontoa ja elää nöyrästi sen ehdolla. Samalla hän kirjoissaan salakuljettaa monta ikiaikaista viisautta ja kokemusta luonnossa ja luonnon kanssa elämisestä. Miten polttopuu halkaistaan, miten tuli sytytetään tai miten tunturille noustaan tulevat kuin huomaamatta kerrotuiksi. Yhä useampi tosin sytyttää tulen keittimeen ja nousee tunturille hiihtohissillä, mutta edelleen vanhatkin taidot ovat tarpeeseen. Hänen lapinkirjoissaan on myös sellaista ihmissuhteiden ja ystävyyden kuvausta, josta soisi monen ottavan tosielämässä oppia.

Kirja Molli, maailman viisain koira on salaviisaasti omistettu lukijalle, jolla on myös maailman viisain koira. Kirja on riemastuttavaa kuvausta ihmisen ja koiran suhteesta. Se on myös kuvausta oppimisprosessista, joka kohtaa niin koiraa kuin isäntääkin. Yrjö Kokon kirja Molli liittyy hienosti siihen pitkään koirista kirjoitettuun sarjaan, johon kuuluvat vaikkapa Eino Leinon Musti, Veikko Huovisen Kylän koirat ja John Steinbeckin Matka Charlien kanssa.

Kirjailija Yrjö Kokon kirjoista ehkä tärkein tai tärkeimmät on vielä mainitsematta. Laulujoutsen ja Ne tulevat takaisin. Vuonna 1950 ilmestynyt Laulujoutsen on paitsi kirja myös uskomaton tarina luonnonsuojelusta ja voimasta muuttaa maailmaa. Laulujoutsen oli karjalaisille ja suomalaisten siperialaisille sukulaiskansoille pyhä eläin. Suomalaiset ovat sen sijaan sitä metsästäneet. Kalevalassakin Lemminkäinen epäröimättä yrittää ampua Tuonelan joutsenen. Laulujoutsen oli tullut 1900-luvun puolessa välissä niin harvinaiseksi, että Lapissakin niitä pesi vain muutama pari ja koko Suomessa arvioiden mukaan 15 paria.. Lintua ammuttiin ajattelemattomasti ja sen ainutlaatuisuutta ei ymmärretty. Kun nyt puhutaan biodiversiteetistä ja jokaisen luonnon eliön ja ekologisen muodon ainutlaatuisuudesta, ei tämä ajattelu maatalousvaltaisessa monessa mielessä luonnon ehdoilla elävässä 1950-luvun Suomessa ollut mitenkään selvää. Mutta kirja, kaunokirjallinenkin voi herättää. Hienolla tavalla Kokon työn tuloksena on Laulujoutsen saatu rauhoitetuksi ja pelastetuksi. Perusteetta ei hänen hautamuistomerkkinään ole poika joutsen sylissä. Laulujoutsen on lopulta nostettu Suomen kansallislinnuksi.

Nykyisin Suomessa arvioidaan olevan 2000 paria laulujoutsenia. Koko Euroopassa niitä on noin 8000, joten meillä on neljännes koko lintukannasta ja erityinen velvollisuus suojella tätä uljasta lintua. Joutsen lensi sadan markan setelissä Sibeliuksen siivittämänä. Kun pari vuotta sitten Suomen Leijona sai uuden suuremman kodin, sijoitettiin leijona vain senttimääräisiin kolikkoihin. Koko euro lentää kruunapuolen joutsenen siivin ja suomalainen joutseneuro leviää koko Eurooppaan.

Yrjö Kokon teoksissa huomionarvoisia ovat myös valokuvat. Ne ovat aikakauteensa sidotusti mustavalkoisia, mutta mustavalkoiset kuvat eivät missään mielessä häviä värikuville. Ne on päinvastoin tehtävä huolellisemmin, aiheeseen enemmän kiinnittyen ja toisenlaisella otteella kuin värikuva. Kun väri ei ole mukana yhtenä elementtinä on valon ja varjon leikki ehkä vielä tärkeämpää. Kuvan syvyys syntyy kokonaan toisella tavalla ja tilanteen tajulle asetetaan vielä suuremmat vaatimukset. Yrjö Kokon kirjojen kuvat edustavatkin aikansa korkeaa luontokuvauksen tasoa ja osaltaan näyttävät sitä rakkautta ja arvostusta, jota hänellä oli ihmisiin, eläimiin ja luontoon.

Nykyisin arvioidaan, että jopa 99 prosenttia kaikista maapallolla eläneistä eliölajeista on kuollut sukupuuttoon. Osaltaan se on luonnon kiertokulkua ja uudistumista. Tuskin ympäristömme olisi niin monimuotoinen kuin se nyt on, jollei lajeja olisi kuollut ja ennen kaikkea uusia syntynyt. Yksi ilmiö on kuitenkin uusi. Kun maailmaa 150 miljoonaa vuotta hallinneet dinosaurukset kuolivat, olivat syyt muualla kuin itse dinosauruksissa. Nykykäsityksen mukaan maailman ilmaston ja kasvillisuuden mullisti meteoriitti, jonka jälkeiseen maailmaan sopeutuivat paremmin tasalämpöiset nisäkkäät – niiden joukossa me. Nykyisen on menossa jälleen kiihkeä vaihe sukupuuttoon kuolemisessa. Epäillään jopa yli 50 000 lajin kuolevan joka vuosi ihmisen vuoksi. Se merkitsee kymmenkuntaa lajia joka tunti. Vauhti on vähintään tuhatkertainen ja mahdollisesti jopa kymmentuhatkertainen niin sanottuun normaaliin luonnon kiertokulkuun verrattuna.

Luonnon monimuotoisuuden säilyminen on ihmiskunnan suuria haasteita. Lisäksi olemme itsekin viime kädessä riippuvia luonnosta ja sen monimuotoisuudesta. Luonnosta on lähtöisin ravintomme, energiamme ja tarveaineemme alkaen rakennuksista ja päätyen mitä hienoimpiin tuotteisiin, vaikkapa high tec´in avulla valmistettuihin molekyylitason lääkkeisiin. Enää ei myöskään ole kysymys yksittäisistä lajeista, valkovuokoista tai valkoselkätikoista, joilla niilläkin on arvonsa ja elämisenoikeutensa ihmisen rinnalla. Nyt on kyse jo kokonaisista elinympäristöistä ja jopa ilmakehästämme. Tosin eräs ilmastotieteilijäystäväni sanoi kerran, ettemme tiedä, oliko ilmakehän muutoksessa se piste, josta ei ole paluuta, esimerkiksi jo lokakuussa 1977.


Hyvät kuulijat

Vaikka edellä maalailin aika pessimistisiäkin kuvia, on hyvä muistaa, että maailman viimeisenäkin päivänä kannattaa istuttaa puu. Aina on vielä mahdollisuuksia. Teot eivät ole turhia, vaan toivon ja illuusion kannattamaa uskoa huomiseen. Ympäristönsuojelussa pidetään nykyisin tärkeänä eräiden periaatteiden jatkuvaa huomioon ottamista. Jatkuvan parantamisen periaatteen sisältönä on, että tavoitteena on aina saattaa toiminta kestävämmäksi lopullisena tavoitteena haittojen nolla-aste. Aiheuttaja -periaate sisältää tutun ajatuksen – saastuttaja maksaa. Sen laaja soveltaminen edellyttää kaikkien välillistenkin vaikutusten selvittämistä ja hinnoittelua. Varovaisuusperiaatteessa on kaksi osaa, toisaalta vakavasti tai peruuttamattomasti vahingoittavista toimista tulee pidättäytyä jo epävarmoissakin tilanteissa ja toisaalta suojelutoimiin tulee ryhtyä, vaikkei tieteellistä varmuutta toiminnan vahingollisuudesta vielä olekaan. Läpäisyperiaate edellyttää ympäristön huomioon ottamista kaikessa toiminnassa.

Meistä itsekukin voi soveltaa näitä periaatteita jokapäiväisessä elämässään. Pienet teot usein tehtynä vaikuttavat. Kompostoimmeko kaiken mitä voi kompostoida. Voisiko ajotyyliä muuttaa vähemmän kuluttavaksi ja samalla muuten halvemmaksi nykyisen bensan hinnan aikana. Sisältääkö pesuaine tarpeettomia luontoa vahingoittavia lisäaineita. Käytämmekö tarpeettoman paljon lannoitteita. Mikä on ostamamme tuotteen elinkaari eli paljonko se kaikkiaan kuluttaa luonnonvaroja, kun huomioon otetaan sen valmistaminen, käyttäminen ja hävittäminen. Kierrätämmekö niin hankkiessamme tuotteen kuin siitä luopuessamme. Helppoja ja vaikeita valintoja, mutta tulevaisuuden kannalta välttämättömiä ja tärkeitä. Emme ole saaneet maapalloa perinnöksi vanhemmiltamme, vaan lainaksi lapsiltamme.

Suuret ja pienet asiat odottavat tekijäänsä, emmekä tiedä, mikä pieni asia on suuri. Kirjailija Yrjö Kokon työ on luonut perustaa suomalaiselle ympäristöajatte-lulle. Laulujoutsen kannatti pelastaa. Poika, jonka sylissä on joutsen, elää!