Tohtori Pentti Arajärven artikkeli senioriliikkeen lehteen: "Vanhusten palvelujen tavoitteita" 29.6.2010

Vanhusten palvelujen tavoitteita

Vanhustenhuolto tai vanhusten palvelut on vilkkaan yhteiskunnallisen keskustelun kohteena. Se onkin selvää, onhan esille tullut varsin järisyttäviäkin tapauksia. Varmasti pääosa vanhusten palveluista on hyvälaatuisia ja antaa vanhuksille hyvän elämän edellytyksiä ja palveluissa heidän ihmisarvoaan kunnioitetaan. Esillä olleet tapaukset vaippojen säästämisestä ja vanhusten nälkiintymisestä syöttäjien puutteen vuoksi ovat toivottavasti vain pieni osa. Tärkeää on kuitenkin, että niihin puututaan ja että niihin puututaan voimakkaasti. Niiden julkistamisellakin on oma arvonsa, kun ne todennäköisesti saavat aikaiseksi tilanteen korjaamisen muuallakin.

Samalla vanhustenhuollon eräänlainen ongelma on se, mitä vanhusten palvelut ovat? Yksi 72-vuotias tarvitsee raskasta laitoshoitoa ja toinen reissaa ympäri maailmaa omin avuin samaan aikaan kun yksi 95-vuotias reissaa myös ja toinen on omaishoidossa. Siksi ikä ei voi olla peruste palveluille. Vanhuus ei ole sairaus eikä vamma, siksi sairasta ja vammaista vanhusta on kohdeltava kuten nuorempiakin. Perusteet vanhustenpalveluille on löydettävä muista tekijöistä, kuten avuttomuudesta tai vanhuudenheikkoudesta tai muista toimintakyvyn vajavuuksista.

Vanhusten osuus väestöstä kasvaa. Se asettaa erityisiä vaatimuksia palvelujärjestelmälle, koska vanhukset käyttävät erityisen paljon sosiaali- ja terveyspalveluja. Palvelutarpeen ennakoidaan jopa kolminkertaistuvan 2010–2030. Tämä heijastuu kaikkiin julkisiin ja yksityisiin palveluihin.

Kaikki vanhukset eivät ole tietoisia oikeuksistaan tai niistä palveluista, joita heillä olisi mahdollisuus saada. Vaikka varsinaisia toimintakyvyn rajoitteita ei olisi, kasvava vanhusväestö tulee ottaa palvelujärjestelmän rakenteissa ja toimintamalleissa huomioon. Väestön ikääntyminen tuo usein mukanaan myös erilaisista sairauksista johtuvia toimintakyvyn rajoitteita. Yksi merkittävimmistä ikääntyneiden pitkäaikaista avuntarvetta aiheuttavista tekijöistä ovat muistisairaudet.

Muistisairaat ovat kasvava ryhmä. Sairaus kohtaa useimmin iäkkäämpiä henkilöitä tai invalidisoiva vaikutus on vahvempi iäkkäillä henkilöillä. Tämä saattaa olla syy siihen, että näiden tautien määritykseen ja hoitoon ei kohdistu vastaavaa työkykyä ylläpitävää kiinnostusta kuin moniin muihin sairauksiin.

Muistisairauksien aiheuttamat kustannukset ovat suuret ja ne ovat etupäässä laitoshoitokustannuksia. Asiantilan muuttaminen keveämpään hoitoon on samalla tavalla perusteltua kuin muussa terveydenhuollossa tai laajemminkin sosiaaliturvassa. Varhainen diagnoosi ja hoito on lisäksi halvempaa kuin myöhempi hoito. Varhainen hoito on myös inhimillisempää ja usein tehokkaampaakin. Jos muistisairaan kotihoitoa voidaan pitkittää, ovat säästöt melkoisia.

Mielenkiintoisia ovat tiedot, joiden mukaan nimenomaan aivojen vaivaaminen ja monipuolinen käyttö eli henkinen vireys on ehkäisevää toimintaa. Tauteja ehkäiseviä ja hidastavia ovat myös terveellinen ravinto, liikunta sekä ystävyyssuhteet. Ehkäisyn keinot ovat samantapaiset kuin hyvän yhteiskunnan rakentamisen ainekset. Henkinen vireys heikentää aivojen rappeutumista. Muistikin on asia, joka vain paranee käytössä. Tavallinen arkiruoka on muistisairauksien ehkäisyn avaintekijöitä. Liikunta säilyttää ruumiillista kuntoa ja tuottaa mielihyvää. Hyvään elämään kuuluu myös toimiva sosiaalinen verkosto. Yhteiskunta koostuu yksilöistä ja yhteisöistä. Näihin kaikkiin voidaan julkisen vallan toimenpitein vaikuttaa.

Vanhustenhuollon viimeaikainen kehitys on ollut kotona tapahtuvan hoidon ja portaattoman laitoshoidon kehittämistä. Pääosin kehitys on merkinnyt vanhusten elämänlaadun paranemista, pitenevää kotona asumista ja tuttujen ja turvallisten olosuhteiden säilymistä. Samalla se on kuitenkin merkinnyt läheisten ja omaisten aseman korostumista, jota toki on helpottanut omaishoitajajärjestelmä. Mahdolliset taloudelliset korvaukset eivät tässä toiminnassa ole eivätkä oikein voikaan olla merkittäviä. Merkittävää sen sijaan tulee olla omaishoitajille annettavan yhteiskunnan tuen. Inhimillisyyden lisäämiseksi, kustannusten välttämiseksi ja yleisen elämänlaadun parantamiseksi on vähintään yhtä tärkeää huolehtia omaishoitajasta kuin kotona hoitoa saavasta henkilöstä. Vain molempien hyvinvointi voi johtaa sellaiseen tulokseen, josta voimme olla yhteisesti ylpeitä.

Edellä esitetystä aivojen käytön, liikunnan ja miksei hyvän ruuankin vaatimuksesta kumpuaa myös ajatus siitä, että on varmistettava vanhusten mahdollisuudet yleisten kulttuuri- ja liikuntapalvelujen käyttämiseen sekä erityisesti vanhuksille suunnatun toiminnan järjestämiseen korkealaatuisena ja monipuolisena. Se ei takaa vain vanhusten hyvää oloa, virkeyttä ja elämän laatua, vaan merkitsee myös yhteiskunnan kannalta tyytyväisempää väestöä, terveempiä vanhuksia ja alentuneita hoito- ja hoivakustannuksia. Myös kulttuuripalvelut ovat ehkäisevää vanhustenhuoltoa.

Vanhustenkin palvelujen yhtä ulottuvuutta mittaa perustuslain 19 §:n 3 momentin säännös, jonka mukaan julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Ongelma on sana riittävä. Palvelujen tuottamisesta vastuussa olevan julkisen vallan kannalta liika on liikaa ja palvelujen käyttäjien kannalta usein kohtuus on liian vähän. Hyvinvointipalvelut ja ennen kaikkea terveyspalvelut ovat siitä ongelmallisia, että niiden kysyntä on rajaton. Aina voidaan terveyttä hoitaa vielä vähän paremmin, sosiaalipalveluja antaa hieman enemmän ja intensiivisemmin ja koulutuskin voi olla monipuolisempaa. Sana riittävä on pohjimmiltaan poliittinen kompromissi. Kysymys on valtiovallan ja kuntien päätöksentekijöiden arvoista ja arviosta, kuinka suuren osan yhteisistä voimavaroista käytämme tähän asiaan.

Elämä ei ole pelkkiä oikeuksia vaan siihen liittyvät myös velvollisuudet. Yksi velvollisuus on oikeuksien toteuttamisen rahoittaminen. Siksi kysymys myös siitä, kuinka paljon olemme valmiit itse kukin rahoittamaan palveluja. Suomalaisessa yhteiskunnassa ihmiset vastaavat lähes poikkeuksetta, että ottavat mieluummin korkeat verot kuin heikkenevät palvelut. On periaatteessa väärin ilmoittaa, että olen jo niin paljon veroja maksanut, että nyt pitää palvelut tulla ja nopeasti. Kunkin ajankohdan palvelut rahoitetaan sen saman ajankohdan veroilla ja maksuilla. Tästä eivät poikkea nekään tilanteet, joissa etuutta on näennäisesti rahoitettu etukäteen.

Hyvinvointijärjestelmä on ketjukirje. Tämän hetken työikäiset rahoittavat niin lasten kuin vanhusten elämää. Tämän päivän työikäiset ovat aikanaan saaneet tämän päivän vanhuksilta elatuksensa ja koulutuksensa rahoituksen ja tämän päivän työikäiset luottavat siihen, että heidän lapsensa maksavat aikanaan heidän vanhuutensa. Ketjukirjeeseen liittyy työikäisten velvollisuus rahoittaa vanhusten eläkkeet ja palvelut, vaikkakaan se ei vapauta vanhuksia myös osaltaan osallistumasta rahoitukseen verojen ja maksujen muodossa.

Samanaikaisesti ja osittain juuri vanhusväestön kasvavan määrän vuoksi tulee huolehtia tulevaisuutta silmällä pitäen lasten ja nuorten koulutuksesta. Osaava työssäkäyvä väestö maksaa myös vanhusten palvelut. Elatussuhde, jossa mitataan työssä olevien ja työelämän ulkopuolella olevien välistä suhdetta, tulee muuttumaan epäedullisemmaksi nimenomaan vanhusväestön määrän kasvun vuoksi. Siksi meidän on ennakkoluulottomasti ja monipuolisesti käytettävä kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita rahoituksen, palvelujen organisoinnin, modernin tietotekniikan ja muun vastaavan yhteiskunnan kehityksen kautta voimme saada vanhustenhuollon hyväksi. Samalla on muistettava, että lämpö ja inhimillisyys on kaikissa hoivapalveluissa tärkeää, ja se saattaa aiheuttaa ja saa aiheuttaa kustannuksia. Samat näkökohdat edellyttävät myös terveydenhuollon tehostamista.

Palvelujen määrää ja laatua rakennettaessa on meidän hyvä muistaa myös kultainen sääntö, älä tee toisille sitä, mitä et soisi hänen tekevän itsellesi. Mitä korkeammalle tasolle palvelutason saatamme, sitä korkeampitasoisia palveluja saamme itse kukin todennäköisesti aikanaan nauttia. Tämä ehkä itsekkäältä kuulostava sääntö toimii myös siten, että mitä paremmin turvaamme lasten ja nuorten tulevaisuuden, sitä paremmin yhteiskunta kykenee vastaamaan meidän itse kunkin vanhuudesta. Vain osaava, oivaltava, yhteisvastuullinen yhteiskunta kykenee tuottamaan sen taloudellisen tuloksen, josta julkiset ja julkisen vallan rahoittamat yksityiset sosiaali- ja terveyspalvelut kumpuavat.

Yleisesti hyväksytty ja toiminnallisesti varsin mielekäs onkin ajatus siitä, että vanhustenhuollon palvelujen tulee muodostaa katkeamaton ja liukuva ketju kotona ilman palveluja asumisesta raskaaseen laitosasumiseen. Näiden välille voidaan sijoittaa erilaisia päiväpalveluja, kotipalvelua ja kotisairaanhoitoa, asumista erilaisin tukipalveluin pyykinpesusta, siivouksesta ja ruuanlaitosta lähtien aina kasvavin palvelumäärin. Samoin myös vanhuksille tarkoitettujen asuntojen kirjossa täytyy voida liikkua luontevasti väheksymättä mitään asumisen muotoa. Osakeyhtiömuotoisista palvelutaloista erilaisten asumisoikeusasuntojen kautta vuokra-asuntoihin tulee kaikkien muotojen olla joustavasti käytettävissä.

Vanhuuteen kuuluu ehdottomasti oikeus monipuoliseen, elämää rikastuttavaan ja taloudellisista huolista vapaaseen elämään. Perustoimeentulon turvaavaan elämään tulee liittyä oikeudet hyviin ihmissuhteisiin niin ikätovereihin kuin nuorempiin. Onnellisuutta ei yhteiskunta pohjimmiltaan voi taata, mutta se ei ainakaan saa asettaa esteitä sille. Vanhuuteen tulee kuulua myös mahdollisuus edelleen rikastuttaa elämänkokemuksiaan, oppia uutta ja nähdä maailmaa. Oikeus hyvään vanhuuteen on tärkeä tavoite ja painon tulee olla sanalla hyvä.