Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän 100-vuotisjuhlaseminaarissa ”Globalisaation demokratisointi ja demokratian globalisointi” 9.2.2007

(muutosvarauksin)

Jos Miina Sillanpää, Väinö Tanner tai joku muu 1900-luvun alun suomalainen poliitikko voisi olla tänään vieraana tässä seminaarissa, syntyisi keskusteluyhteys varmasti helpolla. Kansojen itsemääräämisoikeus, demokratia ja ihmisoikeudet, sukupuolten tasa-arvoa unohtamatta, olivat 100 vuotta sitten ajankohtaisia aiheita niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Kansainvälinen taloudellinen kanssakäyminen oli samanaikaisesti lisääntymässä ja teknologiset innovaatiot muuttivat maailmaa nopeasti.

Suomessa ja erityisesti maamme työväenliikkeessä olivat mukana sekä naiset että miehet. Sadan vuoden aikana tapahtunut kehitys antaisi näille uranuurtajanaisille ja -miehille monta iloista yllätystä. Toisaalta vuosisadan aikana käydyt veriset sodat, työväenliikkeessä tapahtuneet hajaannukset ja nykyiset ympäristöongelmat painottaisivat entisestään sitä, miten tärkeää ihmisten on tehdä yhteistyötä kehityksen aikaansaamiseksi.

Globalisaation demokratisointi, demokratian globalisointi. Niinhän se on: molemmat ovat tärkeitä tavoitteita yksinään ja välttämättömiä kumppaneita toisilleen. Kansallisesta – usein vaikeasti saavutetusta kansallisesta suvereniteetista ¬- on vaikea luopua edes pieneltä osin. Toisaalta me kaikki tiedämme, että kestävän kehityksen aikaansaaminen yhtä lailla ihmiselle kuin luonnollekin on mahdotonta vain kansallisin voimin. Kansakunnan on kyettävä pitämään huolta itsestään, mutta oltava myös valmis yhteistyöhön muiden kanssa.

Kansanedustajat tietävät hyvin kuinka vaikeaa on säätää kansallista lakia, joka olisi yhtä aikaa riittävän selkeä ja täsmällinen taatakseen ihmiselle hänen oikeutensa kaikissa tilanteissa ja toisaalta riittävän joustava toimiakseen muuttuvissa olosuhteissa. Paraskin laki tarvitsee toimiakseen hyvän hallinnon ja tehokkaan oikeuslaitoksen. Kansainvälisten säädösten laatimisessa haasteet ovat vielä paljon suuremmat.

Kansainvälisten sitoumusten aikaansaaminen edellyttää sopijaosapuolten yksimielisyyttä. Tämän saavuttamisessa on koko joukko ongelmia ja sen lisäksi tulee aiheellinen huoli sitoumusten toimeenpanosta; puhutaan ”vapaamatkustaja” - ongelmasta. Joku maa voi olla herkkä hyväksymään sopimuksia, mutta ei tosiasiassa pyri vakavasti panemaan säännöksiä täytäntöön. Joku toinen taas saattaa olla hankala neuvotteluissa, koska pitää kunnia-asianaan panna täytäntöön lupaamansa asiat. Puhumattakaan niistä maista, jotka saattavat periaatteellisestikin kokea minkä tahansa kansainvälisen sopimuksen allekirjoittamisen suvereniteettinsa loukkaamiseksi. Tämän vuoksi meidän tulisi kehittää aikaisempaa luovemmin eri tapoja vaikuttaa kansainvälisessä politiikassa.

Esimerkkejähän löytyy eri tavoista. Pohjoismaat ovat esimerkiksi tehneet paljon keskinäisiä sopimuksia ja omaksuneet samankaltaisia käytäntöjä ilman ylikansallisia organisaatioita. Euroopan unionissa sen sijaan on jo vahvat ylikansalliset organisaatiot. EU on matkalla kohti uutta perussopimusta tai perustuslakia, josta suunnitellaan sekä nykyistä selkeämpää että vahvempaa. Euroopan neuvosto ja sen ihmisoikeustuomioistuin puolestaan asettuu näiden mallien välimaastoon.

Globaalilla tasolla on myös hyvin erilaisia toimintatapoja. Ei varmaan ole yhtä ainoaa oikeaa mallia, mutta demokratian globalisointia pitää edistää. Yhdistyneet kansakunnat on aivan ainutlaatuisen tärkeä ja sen hallintoreformi pitää viedä lävitse. Samoin YK:n erityisjärjestöt kannattaisi arvioida ja tarvittaessa modernisoida. Olen itse osallistunut UNCTADin toiminnan kehittämiseen. Kansainvälisen politiikan työvälineet pitää saada kuntoon, sillä taloudellinen kanssakäyminen on jo nyt maailmanlaajuista. Ilmasto- ja muut ympäristökysymykset tarvitsevat tehokkaampaa ohjausta.

Kansainvälisille järjestelyille on yhteistä, että jäseniksi liittyneet maat ovat sitoutuneet yhteisten sääntöjen noudattamiseen ja päätösten toimeenpanoon. Lisäksi järjestelyihin saattaa liittyä myös eriasteisia keinoja pakottaa osapuolet noudattamaan sitoumuksiaan. YK:n turvallisuusneuvostolla on esimerkiksi oikeus päättää pakotteista tai jopa sotilaallisista toimista, mikäli jäsenmaa muodostaa uhkan kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle. Selvästi heikommat pakotekeinot liittyvät kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin tai kansainvälisen työjärjestön sopimuksiin. Oman lukunsa muodostavat järjestelyt, joissa erimielisyydet ratkaistaan yhteisesti hyväksytyssä kansainvälisessä tuomioistuimessa, kuten esimerkiksi Euroopan unionin tuomioistuinjärjestelmä tai Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuin. Kansainvälinen rikostuomioistuin on kunnianhimoinen uusi järjestelmä. Myös Maailman kauppajärjestön riitojenratkaisumekanismi voidaan nähdä tuomioistuinmenetelmänä. Hyvä hallinto ja oikeusvaltio ovat välttämättömiä kansallisella tasolla ja kansainvälisten sitoumusten täytäntöönpanoon ja riitojen ratkaisuun tulisi paneutua nykyistä enemmän myös kansainvälisellä tasolla.

On helppo todeta, että globalisaation demokratisointi edellyttää kansainvälisiä ja kansallisia toimenpiteitä. Vastaavasti demokratian globalisointi edellyttää kansallisia ja kansainvälisiä toimia. Pelkästään yhdellä tasolla tapahtuvat toimet eivät johda hyvään ja kestävään tulokseen. En myöskään usko, että toivomani kansainvälisen politiikan hallintoremontti lähtisi nyt yhtäkkiä voimakkaasti eteenpäin. Kehitys edellyttää, että sisällölliset tavoitteet mielletään riittävän tärkeiksi. Sen vuoksi sisällön eli yhteisen hyvän ”evankeliumin” levittäminen yhä uudelleen on välttämätöntä. Kansalaisyhteisön mukaan saaminen on siten eräs menestyksen avaimista. Suomen ja Tansanian ulkoministeriöiden alullepanema Helsinki-prosessi on tässä suhteessa tärkeitä avauksia.

Olen usein kertonut kokemuksistani Kansainvälisen työjärjestön ILOn asettaman globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomissiosta ja komission ehdotusten edistämisestä kansainvälisillä foorumeilla.

ILO asetti globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomission marraskuussa 2001. Lupauduin komission puheenjohtajaksi yhdessä Tansanian presidentti Benjamin Mkapan kanssa. Komissio oli riippumaton elin, johon oli kutsuttu jäseniksi arvostettuja, mutta tietoisesti asiasta hyvin eri mieltä olevia ihmisiä. Alueellisen dialogin ja eri toimijoiden kuulemisen pohjalta muodostimme näkemyksemme keinoista, joilla voidaan uusin tavoin edistää oikeudenmukaisempaa ja kattavampaa globalisaatiota ja kirjasimme nämä helmikuussa 2004 valmistuneeseen yksimieliseen loppuraporttiin.

Sen keskeisenä ajatuksena oli siirtää globalisaation tarkastelussa näkökulma kapea-alaisesta markkina-ajattelusta laajempaan ihmiskeskeiseen näkemykseen. Globalisaatio ulottaa vaikutuksensa ei vain markkinoihin vaan ihmiseen ja yhteiskuntaan kokonaisuudessaan. Keskittyminen ihmisten tarpeisiin korostaa ihmisoikeuksien, sukupuolten tasa-arvon ja ihmisarvoisen työn tärkeyttä. Tuotannon ja markkinoiden on toimittava oikeudenmukaisesti. Tarvitsemme toimivia instituutioita niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla. Vuoropuhelu ja kumppanuus ovat oleellisen tärkeitä pyrkiessämme kohti demokraattisempaa maailmaa.

On ollut rohkaisevaa havaita, kuinka maailmankomission esille nostamat kysymykset ja sen ilmaisema vaatimus puuttua globalisaation sosiaaliseen ulottuvuuteen ovat tulleet osaksi kansainvälisiä pyrkimyksiä. Merkittäviä poliittisia edistysaskelia olivat YK:n joulukuussa 2004 yksimielisesti hyväksymä päätöslauselma ja erityisesti syyskuussa 2005 pidetty YK:n huippukokous. Maailman johtajat ilmaisivat tukevansa oikeudenmukaista globalisaatiota ja lupasivat osana vuosituhattavoitteiden toteuttamista sisällyttää kansalliseen ja kansainväliseen politiikkaan sekä kansallisiin kehitysstrategioihin tavoitteet ihmisarvoisesta työstä kaikille, myös naisille ja nuorille.

YK:n talous- ja sosiaalineuvosto otti heinäkuun 2006 ministerijulistuksessaan huomioon huippukokouksen kannan. Investointeja, kasvua ja yrittäjyyttä tukeva ympäristö katsottiin elintärkeäksi luotaessa uusia työpaikkoja. On ensiarvoisen tärkeää, että kaikki halukkaat voivat tehdä ihmisarvoista työtä turvallisesti ja tasa-arvoa kunnioittavassa ilmapiirissä. YK:n ohjelmien ja virastojen ja kaikkien asianomaisten kansainvälisten järjestöjen on valtavirtaistettava ihmisarvoinen työ omassa toiminnassaan. Maakohtaisia ihmisarvoisen työn ohjelmia on sisällytettävä ei vain talouskasvuun tähtääviin strategioihin vaan myös köyhyyden vähentämisohjelmiin. Työllisyyden edistäminen on parasta köyhyyden vastaista politiikkaa. Tämä on mahdollista vain jäsenvaltioiden, avustusjärjestöjen ja sidosryhmien yhteisvoimin.

YK:ssa järjestettiin niin ikään viime vuonna korkean tason konferenssi siirtolaisuudesta. Maailmankomissio oli nostanut tämänkin asian esille yhtenä keskeisenä globalisaation haasteena.

Euroopan unionissa on niin ikään käsitelty komissiomme esille nostamia kysymyksiä. Viime vuoden joulukuussa unionin neuvosto hyväksyi päätöksen, jonka mukaan säällisen työn edistäminen sekä unionin sisällä että ulkosuhteissa on sopusoinnussa unionin arvojen ja periaatteiden kanssa. Saman päätöksen mukaan säällisen työn edistäminen palvelee myös unionin tavoitteita taloudellisen kilpailukyvyn ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi. Tämä on myös Saksan puheenjohtajakauden painopistealueita.

Meillä Suomessa on viime vuosien aikana käyty aktiivista globalisaatiokeskustelua. Maan hallitus on kehittänyt kansallista globalisaatiostrategiaa. Eduskunta on ollut aktiivinen samoin kuin suuri osa keskeisistä yhteiskunnallisista vaikuttajatahoista. Suomen globalisaatiotili on edelleenkin voittopuolinen, mutta edut ovat meilläkin epätasaisesti jakautuneet. Kansalaisten peruskoulutus on hyvin hoidettu. Tutkimukseen ja kehitystyöhön on jo sijoitettu, mutta sen sijaan business-innovaatiot ja ihmisten elinikäinen oppiminen ovat vielä suuria haasteita.

EU-maiden yhteisen globalisaatiostrategian ilmentymä on niin sanottu Lissabonin strategia, jonka tavoitteena on Euroopan kilpailukyvyn kehittäminen, huomioiden samalla työllisyys ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Yhteinen strategia on hyvä, mutta toimeenpanoon tarvittaisiin monessa maassa enemmän puhtia.

Mandaattinsa mukaisesti ILO jatkaa maailmankomission työn toteuttamista globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden työryhmänsä kautta. Järjestön toiminta keskittyykin työllisyyteen ja ihmisarvoiseen työhön. Muuttuva toimintaympäristö vaikuttaa ILO:hon kuten moniin muihinkin kansainvälisiin järjestöihin. Siksi tarvitaankin yhä enemmän yhteistyötä toimijoiden välillä. Useat kansainväliset järjestöt ovat kiinnostuneet maailmankomission raportista ja sen toimenpidesuosituksista. Afrikan unioni on omaksunut raportin sellaisenaan ja Euroopan unionissa sitä käsitellään usealla taholla, kuten olen edellä kuvannut. Globalisaatio on tärkeimpiä teemoja sellaisten järjestöjen, kuten kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja OECD:n työssä.

Maailmankomission työ ja työn tulosten eteenpäinvieminen ovat olleet haastava, mutta samalla erittäin palkitseva prosessi. Työ jatkuu edelleen kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Uskon, että työllisyydellä ja sosiaalisella oikeudenmukaisuudella on tärkeä osa Suomessa nyt edessä olevissa vaaleissa ja toivon menestystä näiden asioiden ajamiseen.