Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Lundin Akateemisen yhdistyksen opiskelijailtojen 100-vuotisjuhlassa 6.5.2005

(muutosvarauksin)

On ilo ja kunnia puhua tänään Lundin Akateemisen yhdistyksen opiskelijaillassa. Tämä arvokas traditionne sai alkunsa sata vuotta sitten. Sananvapauden vaaliminen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun kannustaminen on demokratian tukemista. Toivon, että keskustelu käy vilkkaana tänä iltana.

Korkeakoulutuksen kansainvälistyminen on yksi keskeisistä pohjoismaisista ja eurooppalaisista korkeakoulupoliittisista tavoitteista. Kansainvälistymisellä tarkoitetaan koulutuksen sisältöjen kehittämistä niin, että lisääntyvän kansainvälisen vuorovaikutuksen ja globalisaation mukanaan tuomat osaamisen muutostarpeet otetaan huomioon. Kansainvälistyminen tarkoittaa myös monikulttuuristen opiskeluympäristöjen kehittämistä. Tähän pyritään erityisesti opiskelija-, harjoittelija- ja opettajavaihdolla sekä ulkomaisten tutkinto-opiskelijoiden ja ulkomaisen opetushenkilöstön rekrytoinnilla.

Akateemisella liikkuvuudella on pitkät, vuosisataiset perinteet. Keskiajalta lähtien oli itsestään selvää, että vakavasti otettavaksi oppineeksi ei voinut kehittyä ilman pitkiä opintojaksoja ulkomailla. Akateemiset ihmiset olivat silloin hyvin pieni osa yhteiskunnasta. Nykypäivän tilanne on täysin toinen, kun korkeakouluopintoihin sijoittuu useissa maissa vähintään puolet ikäluokasta. Tällöin esimerkiksi liikkuvuuden järjestäminen edellyttää hyvin toimivia rakenteita ja rahoitusmahdollisuuksia.

Tällaisia rakenteita ja rahoitusmahdollisuuksia on kehitetty Pohjoismaiden välille ja laajemminkin Eurooppaan. Vanha ihanne kulttuurisesti taitavasta, useita kieliä osaavasta eurooppalaisesta kansalaisesta on näin herätetty henkiin, pääasiassa 1990-luvun aikana. Korkeakoulututkintoja ja opintoja kehitetään niin, että opiskelijoiden ja opettajien liikkuminen tulee sujuvammaksi ja että tutkintojen vertailtavuus ja ennen kaikkea koulutuksessa hankitun pätevyyden vastavuoroinen tunnustaminen helpottuu.

Suomessa asetettiin jo 1980-luvun lopulla kunnianhimoiset tavoitteet opiskelijavaihdon lisäämiseksi. Tällä hetkellä suomalaisia korkeakouluopiskelijoita, siis yliopisto- tai ammattikorkeakouluopiskelijoita, lähtee vuosittain ulkomaille yhden tai kahden lukukauden opintoihin yli 7 500. Tulijoita suomalaisiin korkeakouluihin on noin 6 600, eli vaihto on melko hyvin tasapainossa. Tämä on merkittävä saavutus ja kertoo suomalaisen koulutuksen vetovoimasta ja myös runsaasta vieraskielisestä, käytännössä englanninkielisestä, opetustarjonnasta.

Pohjoismaissa Suomen vetovoima ei ole yhtä suuri. Meiltä Suomesta lähti muihin Pohjoismaihin vuonna 2003 yhteensä lähes 680 opiskelijaa opiskelijavaihtoon, mutta Suomeen tuli vain noin 260. Näistäkin suuri osa on Ruotsissa koko tutkintoa suorittavia suomalaisia. Ruotsi on Pohjoismaiden keskinäisessä opiskelijavaihdossa ehdottomasti suosituin kohdemaa, Suomi taas kaikkein aktiivisin lähettäjämaa. Opettajavaihto on sekin Pohjoismaiden kesken vähäisempää kuin esimerkiksi Suomen opettajavaihto muiden Euroopan maiden kanssa. Tilanne on säilynyt samanlaisena vuosien ajan.

Muiden pohjoismaalaisten tutkinto-opiskelu on Suomessa vaihtoakin vähäisempää. Pohjoismaisten vaihto- ja tutkinto-opiskelijoiden määrät Suomessa ovat vuodesta toiseen hämmentävän pieniä, etenkin kun ottaa huomioon, että Suomessa on hyvät mahdollisuudet opiskella yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa ruotsiksi. Ilmeisesti on niin, että suomalaiset korkeakoulut ja viranomaiset eivät ole riittävästi markkinoineet tätä mahdollisuutta muissa Pohjoismaissa.

Suomen Tukholman suurlähetystön ja Lundin yliopiston täällä huhtikuussa 2004 yhteisesti järjestämät Suomipäivät "Sverige och Finland möts i Lund" tähtäsivät myös tämän ongelman korjaamiseen. Päivien aikana luotiin edellytyksiä Lundin ja Helsingin yliopiston uudelle vaihto-ohjelmalle ja Suomesta vuosittain Lundin yliopistoon tulevalle korkean tason luennoitsijalle. Toivon Lundin yliopiston Eurooppa-ohjelman kiinnostuvan tarjouksestamme. Näiden yhteisaloitteiden myötä yhteytemme tiivistyisivät ja Lundin yliopiston opiskelijat löytäisivät jatkossa Suomen hyvät opiskelijamahdollisuudet.

Meillä on paljon poliittista ja taloudellista yhteistyötä. Olisi kovin luonnollista, että opiskelu- ja tutkimusyhteistyö eri muodoissaan vilkastuisivat välillämme, sillä globalisaatiossa pärjääminen perustuu nimenomaan osaamiseen. Uskoisin, että tällä alueella voisimme täydentää toinen toisiamme.

***

Kylmän sodan aikainen jähmeä kahtiajakautuminen on muuttunut dynaamiseksi, luovaksi, yhteistyöhakuisemmaksi mutta eräissä suhteissa myös kovaksi kilpailun maailmaksi. Samalla tekninen kehitys, etenkin informaatio- ja kommunikaatioteknologian alalla on päässyt ennennäkemättömään vauhtiin. Kutsumme näiden ilmiöiden yhteisvaikutusta usein nimellä globalisaatio.

Kaupan vapauttaminen ja säännöstelytalouden purkaminen olivat toki alkaneet jo aiemmin, mutta nyt yhä useammat maat ottivat talouden vapauttamisen entistä selvemmin tavoitteeksi, niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Usko markkinoiden vapauttamisen myönteisistä vaikutuksista talouden kasvuun ja työllisyyteen oli vahva. Kyse oli siis tietoisesta politiikasta, jonka tavoitteena – ainakin monessa maassa – oli aidosti kansalaisten hyvinvoinnin parantaminen.

Kauppa vapautui, pääomaliikkeiden määrä ja nopeus kasvoivat ennen näkemättömiin mittoihin, tietotekniikka ja uusi informaatioteknologia kutistivat maailman yhteiseksi pelikentäksi, joka ei kuitenkaan ollut kaikille samanlainen ja yhtä tasainen. Yhä useammat maat tulivat mukaan kansainväliseen vaihdantaan ja tulivat samanaikaisesti entistä riippuvaisemmaksi kansainvälisestä kaupasta ja pääomien liikkeistä.

Talouskasvu vahvistui eri puolilla maailmaa 1990-luvun lopulla. Samalla kehittyi kuitenkin myös talouskriisejä Venäjällä, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa, joiden seurauksena Ruotsia tai Suomea paljon suurempia valtioita joutui polvilleen. Samanaikaisesti vahvistui globalisaation vastainen kritiikki, joka sitten hyppäsi silmillemme television välityksellä niin Seattlesta kuin Göteborgista, niin Prahasta kuin Genovasta.

Onko globalisaatio sitten paha tai hyvä? Tähän usein esitettyyn kysymykseen voi vastata, että sillä on sekä hyvät että huonot puolensa.

Globalisaation positiivisena vaikutuksena voi pitää sitä, että yhä useammat taloudet ja yhteiskunnat ovat avoimia. Tavaroiden, ideoiden ja tiedon vaihdanta on paljon vapaampaa kuin ennen. Innovointi, luovuus ja yrittäjyys kukoistavat. Aasiassa yli 200 miljoonaa ihmistä on noussut äärimmäisen köyhyyden kurimuksesta vain yhden vuosikymmenen aikana. Globalisaatio on niin ikään lisännyt kaikkialla maailmassa ihmisten tietoisuutta oikeuksistaan ja identiteetistään. Päättäjät ovat entistä selvemmin vastuullisia kansalaisilleen.

Globalisaatioon liittyy myös paljon huolenaiheita tai suorastaan negatiivisia vaikutuksia. Globalisaation hyödyt ovat monelle vain kaukainen haave, mutta siihen liittyvät riskit ovat aivan liian todellisia. Kansainvälisen talouden epävakaus on riski rikkaille, mutta erityisesti köyhille. Äärimmäinen köyhyys, syrjäytyminen ja epätasa-arvoisuus jatkuu. Monien tutkijoiden mielestä vaurauden ja köyhyyden välinen ero on kärjistynyt entisestään.

Yleisesti ottaen kehittyneet teollisuusmaat ovat hyötyneet globalisaatiosta. Malliksi menestyjistä otetaan mielellään Suomen ja Ruotsin kaltaiset maat. Maamme ovat korkean koulutustason maita, jotka tuottavat kilpailukykyisiä tavaroita ja palveluita maailmanmarkkinoille. Maidemme sosiaalinen koheesio on hyvä ja yhteiskuntamme ovat sopeutumiskykyisiä. Maamme ovat kyenneet hyödyntämään markkinoiden avautumisen tuomat edut, vaikka molemmat maat ovat kokeneet myös työpaikkojen siirtymisen tuomat ongelmat.

Olen itse pitänyt pohjoismaisia maita mallina siitä, että hyvinvointiyhteiskunta on paitsi oikeudenmukainen yksityiselle ihmiselle, se näyttää myös olevan yhteisönä tehokkain voidessaan sijoittaa esimerkiksi väestönsä koulutukseen maksimaalisesti.

Globalisaation toisen menestyjäryhmän muodostavat nopeasti kehittyvät maat, jotka ovat avanneet omat markkinansa hallitusti ja hyödyntäneet omat vahvuutensa maailmanmarkkinoilla. Parhaimmat esimerkit näistä ovat Kiina ja Intia. Molemmat ovat käyttäneet hyväksi suuren kokonsa ja maailman mittakaavassa koulutetun ja edullisen työvoiman. Molemmat maat ovat kyenneet nostamaan nopeasti niin jalostusastetta kuin tuottavuutta.

Globalisaatiossa on myös häviäjiä. Tyypillisin häviäjä on Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, köyhässä maassa elävä köyhä ihminen. Kuinka ollakaan hän on yleensä nainen. Saharan eteläpuoleisen Afrikan osalta voi melkeinpä puhua globalisaation sijaan deglobalisaatiosta. Nämä maat ovat jääneet käytännöllisesti katsoen kokonaan sivuun maailman taloudellisista valtavirroista.

Mistä tämä johtuu? Yksi keskeinen selittävä tekijä on yhteiskuntien heikkous. Köyhyys, poliittiset ja sotilaalliset konfliktit ja nälänhätä estävät näiden maiden yhteiskuntien vahvistumista niin, että niiden asukkaat voisivat päästä osallisiksi globalisaation hyödyistä. Myös kansainvälisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuus on vaikuttanut siihen, etteivät nämä maat ole saaneet ääntään kuuluviin.

Globalisaation maailmanlaajuiset vaikutukset jakautuvat epätasaisesti sekä maiden välillä että niiden sisällä. Voittajia ja häviäjiä löytyy kaikkialta maailmassa. Ihmisten arvio globalisaatiosta perustuu useimmiten heidän omiin kokemuksiinsa. Joidenkin mielestä globalisaatio tarjoaa mahdollisuuden maailman köyhyyden ja pahoinvoinnin voittamiseksi. Toisten mielestä nimenomaan globalisaatio on syypää maailman pahoinvointiin. Molempien kantojen edustajat lienevät ainakin osittain oikeassa – ja väärässä.

Mielipiteiden vastakkaisuus on omalta osaltaan heikentänyt globalisaatiokeskustelun tuloksellisuutta ja politiikkavaihtoehtojen löytämistä. Yhtenä pyrkimyksenä päästä vastakkainasettelusta aitoon keskusteluun Kansainvälinen työjärjestö (ILO) asetti helmikuussa 2002 Globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomission, joka julkaisi raporttinsa ”Oikeudenmukainen globalisaatio – mahdollisuuksia kaikille” viime vuoden helmikuussa. Minulla oli ilo toimia tämän maailmankomission puheenjohtajana yhdessä Tansanian presidentin Benjamin Mkapan kanssa.

Komissioomme oli tarkoituksella valittu hyvin erilaisten mielipiteiden edustajia. Kahden virassa olevan presidentin lisäksi komissiossamme oli politiikkoja, yritysten edustajia, ammattiyhdistysliikkeen ja muiden etujärjestöjen edustajia, uuden kansalaisyhteiskunnan aktivisteja, akateemikkoja ja käytännön ihmisiä. Tämä erimielisten komissio pystyi löytämään yhteisen näkemyksen. Jokainen olisi yksin kirjoittanut erilaisen raportin, mutta onnistuimme kuitenkin ryhmänä aikaansaamaan yhteisen näkemyksen globalisaatiosta. Komissiomme työ on konkreettinen osoitus keskustelun ja yhteistyön voimasta.

Esitämme raportissa yhteisen analyysimme globalisaatiosta ja sen vaikutuksista. Lisäksi teemme suuren joukon ehdotuksia siitä, miten nykyisen kaltaista globalisaatioprosessia pitäisi kehittää vastaamaan paremmin ihmisten tarpeita.

Raportti oli komissiomme työn tulos. Pidimme kuitenkin koko ajan tärkeänä, että prosessi jatkuu myös raportin julkaisemisen jälkeen. Komissiomme suositukset onkin otettu osaksi Afrikan unionin globalisaatiotyötä. Euroopan unionissa komissio julkaisi vuosi sitten positiivisen tiedonannon raportistamme. EU:ssa työ on jatkunut eri neuvostokokoonpanoissa ja tietojeni mukaan Saksa on järjestämässä ensi syksynä korkean tason keskustelua Policy Coherence Iniative-aloitteestamme.

Keskeinen foorumi maailmankomission työn edistämiselle on Yhdistyneet kansakunnat. YK:n yleiskokous hyväksyi joulukuun alussa yksimielisesti Suomen ja Tansanian aloitteena tehdyn päätöslauselman, jolla Oikeudenmukainen globalisaatio – mahdollisuuksia kaikille – raportti hyväksyttiin yhdeksi ensi syksyn yleiskokouksen erityistapahtuman pohja-asiakirjaksi. Tämä on pieni askel kohti oikeudenmukaisempaa globalisaatiota. Pieni askel tiellä, joka on pitkä ja mutkainen.

Miten sitten voimme saavuttaa oikeudenmukaisemman globalisaation?

Ensinnäkin panostamalla kansallisvaltion kykyyn vastata globalisaation haasteeseen. Kansallisvaltio on edelleen tärkein toimija globalisaatiossa. Ihmisten käsitys ja kokemus globalisaatiosta perustuu pääosin oman kansallisen hallituksen toimiin. Samanaikaisesti kansallisvaltio säilyy kansalaisten demokraattisen vaikuttamisen perustasona. Demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltio ovat edelleen kehityksen perusta. Hyvä hallinto, kohtuullinen kansantalous ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat myös tukemassa onnistumista. Kansalaisyhteiskunnan aktivointi niin etelässä kuin pohjoisessa on tärkeää.

Rikkaiden ja vahvojen kansallisvaltioiden pitäisi entistä paremmin huomioida omien toimiensa vaikutukset köyhille kehitysmaille ja samanaikaisesti kehitysmaita pitäisi kannustaa ja tukea kansallisen hallinnan kehittämisessä.

Toiseksi kehittämällä kansainvälistä ja monenkeskistä hallintaa. Koko monenkeskinen järjestelmä, mukaan lukien Bretton Woods instituutiot ja Maailman kauppajärjestö (WTO) tarvitsevat uudistamista. Tämä koskee niin päätöksentekojärjestelmää kuin toiminnan sisältöä. Yhtenä ja pienenä esimerkkinä voisi mainita sen, että Saharan eteläpuoleiselle Afrikalle voisi lisätä yhden paikan Maailmanpankin hallintoneuvostoon. Muutos ei vaikuttaisi merkittävästi nykyisten hallintoneuvoston jäsenten asemaan, mutta lisäisi merkittävästi Afrikan äänen kuulumista Maailmanpankissa.

Koko maailma tarvitsee parempia ja oikeudenmukaisempia sääntöjä muun muassa kansainväliselle kaupalle, suorille ulkomaisille investoinneille ja ihmisten rajat ylittävälle liikkumiselle. Tämän päivän säännöstöä pitää täydentää, uudistaa ja parantaa ja samalla köyhimpien maiden tarpeille pitää antaa enemmän painoarvoa.

Kolmanneksi tarvitsemme parempaa kansainvälistä politiikkaa ja toimintaa.

Työllisyyden edistämisestä pitää tehdä maailmanlaajuinen tavoite. Työllisyyden edistäminen on mainittu monen kansainvälisen järjestön peruskirjassa, mutta liian usein työllisyys jää toissijaiseksi päivittäisessä toiminnassa. Emme edes aina tiedä riittävästi eri talouspoliittisten toimenpiteiden vaikutusta työllisyyteen.

Teollisuusmaiden pitää lunastaa yli 30 vuotta vanha lupauksensa ja sitoumuksensa kehitysavun nostamisesta 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Ruotsi on tämän lupauksensa jo lunastanut. Kehitysavun määrän nostamisen lisäksi erityistä huomiota pitää kiinnittää kehitysyhteistyön laadun ja kansainvälisen yhteistyön parantamiseen. Kehitysavulla pitää pyrkiä kumppanimaiden kansallisen kapasiteetin kehittämiseen ja sen pitää johtaa omaehtoiseen kehitykseen.

Kehitysmaiden velkojen järjestelyjä ja anteeksiantoa tarvitaan. Velkojen anteeksiantoon pitää kuitenkin liittää ehtoja ja seurantaa (monitorointia). Suuri osa tämän päivän veloista on seurausta itsevaltiaiden vastuuttomasta politiikasta ja lainanotosta. Helpotusta tarvitaan, mutta aikaisempia virheitä ei ole syytä toistaa.

Kansainvälistä veroyhteistyötä pitää parantaa. Ylikansalliset, kehitystä rahoittavat verot saattavat olla utopiaa, mutta kansainvälinen veroyhteistyö on varmasti mahdollista. Täten voitaisiin saada lisää resursseja kansallisen kapasiteetin kehittämiseen erityisesti kehitysmaissa.

Raportin muuttaminen reformiliikkeeksi vaatii kumppaneita. Pohjoismaat ovat sellainen ryhmä. Euroopan unioni voi tulla sellaiseksi.

***

Euroopan unioni on keskeinen toimija globalisaation maailmassa, ja EU voi tehdä paljon paremman ja oikeudenmukaisemman globalisaation aikaansaamiseksi.

Tavoitteena pitäisi olla, että unionin ulkoinen ja sisäinen toiminta olisi johdonmukaista siten, että toiminta yhdellä sektorilla tukisi toimintaa toisilla sektoreilla ja tekisi tavoitteiden saavuttamisen helpommaksi. Esimerkkinä voisi sanoa, että unionin kauppapolitiikan ei pitäisi olla ristiriidassa kehityspolitiikan kanssa. Tämä voi olla helpommin sanottu kuin saavutettu ja tuloksia ei saavuteta hetkessä. Tämä on kuitenkin suunta, johon kannattaa pyrkiä.


***

Koko maailma viettää tänä vuonna Yhdistyneiden kansakuntien 60-vuotisjuhlavuotta. Olemme samanaikaisesti uudistamassa maailmanjärjestöä ja arvioimassa miten olemme onnistuneet vuosituhatjulistuksen toimeenpanossa. Pääsihteeri Kofi Annanin raportti antaa molempiin tehtäviin hyvän lähtökohdan.

Pääsihteerin raportin läpileikkaavana teemana on kehityksen, turvallisuuden ja ihmisoikeuksien kolmiyhteys. Suomi tukee tätä laajaa turvallisuuskäsitettä. Se korostaa rauhan, perus- ja ihmisoikeuksien, demokratian, oikeusvaltion ja hyvän hallinnon keskeistä merkitystä. Asiat on nähtävänä kokonaisuutena. Kun edistystä tapahtuu jollakin näistä alueista, se vahvistaa positiivista kehitystä toisaalla. Tavoitteena tulee olla ”positiivisen kehityksen kierre”.

Menemättä sen tarkemmin YK:n uudistamisprosessin yksityiskohtiin, haluan todeta, että ensi syksyn huippukokous on ainutkertainen tilaisuus muuttaa maailma paremmaksi paikaksi elää sekä meille että lapsillemme. Tässä työssä tarvitaan hallitusten lisäksi kansalaisjärjestöjen ja kansalaisten panosta. Toimikaamme siis yhdessä paremman, tasa-arvoisemman ja turvallisemman maailman puolesta.