Pentti Arajärven puhe V Kouluterveyspäivillä Tampereella 29.8.2000 Lasten hyvinvointi yhteiskunnallisena haasteena

Hyvät kuulijat,

Lasten hyvinvoinnissa on kysymys kansakunnan tulevaisuudesta. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu sukupolvien väliseen ketjukirjeeseen. Olemme saaneet vanhemmiltamme, annamme lapsillemme ja uskomme aikanaan lastemme huolehtivan meistä. Hyvinvointi on ainakin tähän asti muodostanut nousevan spiraalin, jossa jokainen sukupolvi on voinut keskimäärin paremmin kuin edeltäneet sukupolvet.

Ennen kuin sukellamme Suomen lasten hyvinvointiin voi olla tarpeellista suhteuttaa sitä maailman lasten tilanteeseen. Lukutaito on yksi mittari. YK:n selvitysten mukaan lukutaitoon uhrattu raha on kaikkein tuottavimpia. Tietysti opetukseen uhratun lisärahan tuotto on kehitysmaissa selvästi korkeampi kuin kehittyneissä maissa. Ehkä vertailun vuoksi on hyvä todeta, että maailmasta löytyy maita, joissa lukutaidottomuus on yli 85 %. Tyypillistä on tietysti myös se, että naisten lukutaidottomuus on näissä maissa yli 90 % ja miesten 70 ja 80 %:n välillä. Jopa Euroopastakin löytyy yli 10 %:n lukutaidottomuusosuuksia.

Elinajan odotetta voidaan ehkä myös käyttää arvioitaessa hyvinvointia. Suomessa se on nykyisin vastasyntyneellä noin 77 vuotta. Muut Pohjoismaat ovat vuodesta kahteen Suomea edellä. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elinajan odote on tyypillisesti 40 ja 55 välillä.

Alle 1 vuotiaana kuolleiden luvut ovat kaikissa EU-maissa enintään kahdeksan 1000 elävänä syntynyttä kohti, kun naapurissamme Venäjällä poikien kuolleisuus on 20 ja tyttöjen 15. AIDSista olemme voineet lukea järkyttäviä raportteja. Maailmasta löytyy maita, joissa AIDSiin sairastuneiden määrä on satakertainen Suomeen verrattuna.

Suomen lasten hyvinvointiin on merkittävässä määrin päästy ehkäisevän sosiaaliturvan keinoin. Neuvolatoiminnan ja kouluterveyshuollon merkitystä ei voi aliarvioida. Suomalaiset on opetettu syömään ainakin yksi lämmin ateria päivässä, kun päivähoito ja koulu tarjoavat sen. Osansa on tietysti laajamittaisilla rokotusohjelmilla, tapaturmien torjunnalla ja antibiooteilla. Tässäkin on epäilemättä vaikuttamassa vaurauden kierre, jossa hyvinvoinnin taloudelliset edellytykset luovat yhä tehokkaampia mahdollisuuksia ehkäisevään toimintaan.

On yllättävän hankalaa arvioida, paljonko yhteiskunnassa käytetään julkisia varoja erityisesti lapsiin. Suomen virallisen tilaston mukaan sosiaalimenot olivat vuonna 1997 hieman vajaat 30 % bruttokansantuotteesta, joka oli noin 633 miljardia markkaa. Sosiaalimenot olivat noin 186 miljardia. Perheisiin ja lapsiin käytettiin tilastojen mukaan 12,3 % eli lähes 23 miljardia markkaa. Tästä summasta oli toimeentuloturvan osuus noin 60 % ja palvelujen osuus noin 40 %. Laskelmasta puuttuvat esimerkiksi asumisen tukemisen ja eri etuuksien lapsikorotusten kustannukset. Joka tapauksessa lapsiin ja lapsiperheisiin käyttää julkinen valta sosiaalitoimen puolella hyvinkin 5 % bruttokansantuotteesta. Perheiden satsaukset ovat vielä asia erikseen.

Koulutuksen ja opetuksen osalta arviointi voidaan aloittaa siitä, että opetusministeriön hallinnonalan menot ovat runsaat 26 miljardia markkaa, mikä valtaosaltaan on koulutukseen ja opetukseen ja pääosin nimenomaan lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa menoa. Ensi vuoden budjettiesityksessä on yleissivistävään opetukseen, ammatilliseen opetukseen ja ammattikorkeakouluihin yhteensä runsaan 13 miljardin markan määrärahat, mikä kuntien osuudet huomioon ottaen tarkoittaa ehkä 25 miljardin panosta perus- ja toisen asteen opetukseen. Summa siis karkeasti ottaen vastaa lapsiperheisiin sosiaalipuolella annettua panostusta eli 5 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Lasten asemaan voidaan arvioida yhteiskunnan kiinnittäneen merkittävästi huomiota myös toisessa suhteessa. Subjektiiviset oikeudet ovat palvelujärjestelmässämme varsin harvinaisia. Subjektiivinen oikeushan tarkoittaa oikeutta saada palvelu riippumatta esimerkiksi siitä, onko kunta tai muu julkisyhteisö varannut riittävästi määrärahoja. Perustuslaissa on subjektiivinen oikeus palveluihin vain kahdessa tapauksessa. Jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen. Jokaisella on myös oikeus ihmisarvoisen elämän edellyttämään toimeentuloon ja huolenpitoon, jossa huolenpito muodostuu pääosin palveluista, sellaisista kuin lastensuojelu, vammaishuolto tai vanhustenhuolto. Tavallisella lainsäädännöllä on säädetty lisäksi eräistä subjektiivista oikeuksista. Näistä varmasti merkittävin on alle kouluikäisten oikeus päivähoitoon. Tämän lisäksi palvelujärjestelmän subjektiivisia oikeuksia ovat oikeastaan vain ensiapu sekä eräät vammaisten palveluun ja lastensuojeluun liittyvät oikeudet. Voidaan siis perustellusti väittää, että lapset ovat palvelujärjestelmän siinä mielessä etuoikeutettu joukko, että he saavat aina tarvitsemansa päivähoito- ja perusopetuspalvelut.

Lasten aseman hyvänä pitämiseen ja parantamiseen kohdistuvat pääosin samat uhkatekijät, jotka yleisestikin uhkaavat hyvinvointiamme. Rahoituksen puolelta mainitsen lyhyesti kolme: paine verotuksen alentamiseen, elatussuhteen heikkeneminen ja Euroopan talous- ja rahaliitto.

Suomen ja yleensä pohjoismainen sosiaaliturva perustuu korkeaan veroasteeseen. Arvonlisäveron tasomme on Tanskan ja Ruotsin jälkeen EU-maiden korkein. Alkoholiverotuksen alentamiseen on melkoisia paineita, olemme poistaneet eräitä välillisiä veroja ja muutoinkin välillisen verotuksen puolella EU:sta muodostuu paineita. Tuloverotuksen osalta teemme viisaudet ja tyhmyydet itse.

Elatussuhteemme on tällä hetkellä noin 1,3 eli jokaista työssäkäyvää kohti on 1,3 ihmistä työelämän ulkopuolella: koulussa, opiskelemassa, eläkkeellä, työttömänä tai muutoin työelämän ulkopuolella. Seuraavan 10-15 vuoden kuluessa suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle, ja tämä heikentää elatussuhdetta. Siksi on ensiarvoisen tärkeää saada työttömyys edelleen alenemaan, työllisyysaste paranemaan ja eläkkeellesiirtymisikä nousemaan. Työttömyyden alentaminen vaikuttaa voimakkaasti myös lapsiperheiden arjen paranemiseen.

EMUun liittyvät tunnetut kriteerit inflaatiosta, korkotasosta, julkisesta velasta ja valtiontalouden vajeesta. Nämä kriteerit on täytettävä jatkuvasti. Ne saattavat merkitä tarvetta julkisen talouden kiristämiseen, mutta viime vuosina ne ovat Suomen kannalta paremminkin taanneet menestystarinaa ja hyvää talouden kasvu-uraa. Liikkumavara käytettävä viisaasti. Kyse on poliittisesta päätöksestä niin kuin aina silloin, kun käytämme yhteisiä varojamme.

Kansantaloudellisten seikkojen ohella on tarpeellista kiinnittää huomiota myös perheiden aseman muutokseen. Lapset saadaan nykyisin yhä vanhempana. Perhekoko on pienentynyt. Lapset ovat eräissä tapauksissa jonkinlaisia vanhempien suoriutumisen koekappaleita, vanhemmuus on projekti. Lapsilla ei kuitenkaan voi kokeilla muuta kuin sellaisissa asioissa, jotka jo ennalta tiedetään menestykseksi.

Elämme monessa suhteessa erilaisessa yhteiskunnassa kuin missä me nykyhetken vanhemmat vietimme lapsuutemme. Huomattava osa keski-ikäisistä on kasvanut maaseudulla tai vahvasti nykyisestä poikkeavassa kaupunkiympäristössä. Työelämän hektisyys on epäilemättä suurempaa. Lasten ulkopuoliset vaikutteet ovat moninkertaistuneet. Jo televisio on muuttanut elämäntapaa. Lapset matkustavat aivan toisella tavalla ja jo leikki-ikäiset näpelöivät internetiä. Tieto lisää tuskaa ja aivan varmasti sitä lisää käsittelemätön satunnainen tieto. Samaan aikaan kuitenkin vanhempien mahdollisuudet ja joskus varmaan halukin ohjata, valvoa ja ennen kaikkea auttaa sulattamaan tietoa on heikentynyt.

Samalla on kuitenkin mielestäni edelleen väitettävä, että vanhemmuus ei Suomessa ole kadonnut, vaan pääosa perheistä selviää hyvin. Siitä huolimatta on lasten ja myös yhteiskunnan menestyksen perusedellytyksiä työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen sellaisella tavalla, että lapset tulevat otetuiksi huomioon. Välillisiä vaikutuksia tässä suhteessa voidaan saada jo kuntasuunnittelulla, kuten asuntojen, työpaikkojen ja päivähoitopaikkojen sijoittelulla tai muilla vastaavilla menettelyillä.

1990-luvun alkupuolen lama merkitsi monien palvelujen määrän ja laadun heikkenemistä. Tällä hetkellä niitämme sen satoa. Valitettavan useassa tapauksessa kunnat leikkasivat ehkäisevästä toiminnasta, millä ei ollut välittömiä vaikutuksia kuntalaisten kokemiin palveluihin. Päivähoidossa tai koulutoimessa tapahtuneet laadulliset muutokset esimerkiksi erilaisten tukipalveluiden tai koulumotivaation kannalta merkityksellisen kerhotoiminnan leikkaamisessa ovat kuitenkin saattaneet olla varsin merkittäviä. Lastensuojeluun puuttumisen kynnys on aivan epäilemättä noussut ja laitospaikkojen sinänsä perustelun purkamisen korvikkeena eivät avohoidon palvelut ole kyenneet vastaamaan tarpeeseen.

Lasten ja nuorten psykiatriassa tilanne on paha. Noin 12 % tarvitsee tukea, hoitoa tai tutkimusta. Yli puolet ei saa tarvitsemiaan toimenpiteitä. Hoidon aloittaminen viivästyy ja jonotus kestää kuukausia, joskus jopa vuosia. Alalla paitsi tarvittaisiin lisää lääkäreitä sinänsä on myös eläkepoistuma lähivuosina huomattavan suurta. Lastenpsykiatrian tilanteen päästäminen retuperälle on varsinkin pitkällä aikavälillä kallista. Lapsi, joka ei saa hoitoa tai saa hoitoa niin myöhään, että hoitotulokset ovat olennaisesti huonompia, on todennäköisempi laitosasiakas aikuisiässäkin. Psykiatriset sairaalat, vankilat, koulukodit, työkyvyttömyyseläkkeet ja muut vastaavat ne vasta kalliita ovatkin.

Lasten kannalta suurimmat ongelmat voidaan luullakseni kiteyttää kahta kautta. Ensimmäinen on huonosti voivat lapset ja perheet, joissa ongelmat ovat ylisukupolvisia, jopa kolmanteen polveen ulottuvia. Näille ryhmille on tyypillistä kurjuuden kehä, jossa epäonnistuminen koulussa, sairaudet, pienituloisuus, yleisesti ottaen syrjäytyminen on tyypillistä. Näitä perheitä on maan kaikissa osissa. Se on jokaista yhteisöä koskettava kysymys. Toinen näkökulma liittyy alueiden taantumiseen. Osassa maata se ilmenee vähenevänä väestönä ja hiljakseen heikkenevinä palveluina. Lähinnä suurissa kaupungeissa saattaa uhkana olla slummiutumiskehitys. Sana slummi on ehkä liian vahva, mutta käytän sitä tarkoituksellisesti korostaakseni asiaa. Luulisin, että kehitys on tunnistettavissa silloin, jos alueella on koulu, jota sekä opettajat että oppilaat välttelevät. Se merkitsee lopun alkua myös alueen statukselle, asuntokannan kunnossapysymiselle ja sosiaalisille verkostoille. Käsittääkseni meillä ei vielä ole tällaisia alueita, mutta silmät on pidettävä auki ja korvat herkkinä.

Stakesin tilaston mukaan toimeentulotukea saavien määrä aleni kaikissa kotitaloustyypeissä. Tässä arviossa on kuitenkin otettava huomioon, että 1.3.1998 tuli voimaan uusi lainsäädäntö, joka jo sinänsä alensi tuensaajien määrää. Toimeentulotuen tilastointiin liittyy erinäisiä ongelmia, kun se ei erittele kotitalouksia arvioidessaan esimerkiksi sitä, saako perhe kerran vuodessa vai joka kuukausi toimeentulotukea. Kaikkiaan kuitenkin vuonna 1998 noin 80 000 lapsiperhettä 625 000 lapsiperheestä sai toimeentulotukea. Se on hieman enemmän kuin toimeentulotukea keskimäärin saaneiden kotitalouksien määrä, ja erityisesti yksinhuoltajaperheiden osuus on erittäin korkea. Lähes 30 % yksinhuoltajaperheistä sai toimeentulotukea. Pitkäaikaisesti toimeentulotukea saavien samoin kuin uusien tuensaajatalouksien määrä supistui. Tärkein toimeentulotuen tarvetta selittävä tekijä näyttää olevan työttömyys. Toimeentulotuen käytön vähenemisen avain näyttää edelleen olevan työllisyyden parantaminen.

Mitä sitten olemme tehneet ja mitä meidän on tehtävä lasten aseman parantamiseksi ja yhteiskunnan hyvinvoinnin varmistamiseksi?

Yhteiskunnallinen keskustelu on aivan epäilemättä herännyt lasten asemasta yleisesti ja lastenpsykiatriasta erityisesti. Toistuvasti on voitu osoittaa, että varhainen puuttuminen ongelmiin on tehokasta. Eräältä osin kyse on jo raskauden aikaisista pulmista. Muutama päivä sitten oli lehdistössä tietoja väitöksestä, jonka mukaan viidenteen ikävuoteen mennessä tapahtunut lapsen ja perheen auttaminen oli merkittävää vastaisen koulumenestyksen kannalta.

Eduskuntakin on herännyt. Vuoden 1999 budjettia käsiteltäessä sosiaali- ja terveysvaliokunta päätti viimeinkin toteuttaa lastensuojelun suurten kustannusten tasausjärjestelmän. Se toteutettiin varsin poikkeuksellisella tavalla, lakialoitteella. Hyväksytty laki merkitsi sitä, että valtion talousarvioon oli pakko ottaa asiaa koskeva määräraha. Määrärahaa ovat pienet kunnat arvostelleet sen johdosta, että tasausrahasto on toistaiseksi ollut merkittävä lähinnä suurille kunnille, joissa on paljon lastensuojelutapauksia. Näin epäilemättä on ollutkin. Tasausrahasto on eräänlainen vakuutus, ja suurissa kunnissa on enemmän tapauksia. Pieni kunta saa lainausmerkeissä ilmaistuna rahansa takaisin, kun siellä on ensimmäinen raskaampi lastensuojelutapaus. Silloin se on varmaan paljon tervetulleempaa rahaa kuin esimerkiksi veroäyrin korotuksen kautta saatu. Lisäksi tasausrahastolla on todennäköisesti lastensuojelun herkkyyttä lisäävä vaikutus.

Toinen merkittävä eduskunnan asioihin puuttuminen tapahtui vuoden 2000 valtion talousarviota käsiteltäessä. Valtiovarainvaliokunta kiinnitti yleistä huomiota sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoituskehyksen niukkuuteen ja erityisesti lastensuojeluun, nuorisohuoltoon, perhetyöhön sekä lasten ja nuorten psykiatristen palvelujen riittämättömyyteen. Myös hoitohenkilökunnan jaksamisesta oltiin huolestuneita. Terveydenhuollon hoitoketjun ja hoidon porrastamisen tehostamista ja tarkoituksenmukaisemmaksi tekemistä vaadittiin. Muutoinkin valiokunta kiinnitti huomiota ehkäisevään toimintaan mm. kouluterveydenhuollon supistuksiin ja kasvatusneuvoloiden lakkauttamisiin.

Valtiovarainvaliokunnan kunniaksi on todettava, ettei se tyytynyt kiinnittämään asiaan huomiota, vaan vuoden 2000 budjettia käsiteltäessä päätti 70 miljoonan markan lisämäärärahasta siten, että se on käytettävä lasten ja nuorten psykiatrisen hoidon turvaamiseen. Kansaneläkelaitoksen käytettävissä olevia varoja lasten ja nuorten psykiatriseen kuntoutukseen lisättiin 20 miljoonalla markalla. Tällaisessa kertapurskauksessa on aina ongelmansa. Koko lääkärikuntaa ei voida ottaa vuodeksi koulutukseen ja toteutettavat hankkeet harvoin ovat yksivuotisia. Ensi vuoden budjettiesitykseen on varattu rahoja toiminnan jatkamiseen, mutta kustannusvastuuta on siirretty kunnille.

Sosiaali- ja terveysvaliokunta on arvioinut lausunnossaan 4/2000 lastenpsykiatriaan varatun erillisrahoituksen tilannetta. Se kiinnitti huomiota siihen, että ehkäisyssä korostuvat muut kuin suoraan psykiatriaan suuntautuvat toimet kuten päivähoidon, koulujen ja oppilaitosten psykologi- ja kuraattoritarjonnan, äitiys- ja lastenneuvoloiden, perhetyön jne. aseman vahvistaminen. Valiokunta toteaa, että eri hallinnonhaarojen keskinäisen yhteistyön ja toimintojen tasapainoin löytäminen on tärkeää. Olennaista on myös lasten ja nuorten psykiatrien koulutuksen tehostaminen. Yhden mahdollisuuden tähän antaisikin se, että myös sosiaalihuollon toimintayksikössä voitaisiin erikoistua lastenpsykiatriaan.

Muitakin mahdollisuuksia on tarjolla. Mielenterveystoimistoihin voitaisiin perustaa lastenpsykiatrian virkoja ja siirtää ne terveyskeskusten osaksi. Lastenpsykiatria konsultoisi neuvoloita, joista tehtäisiin kotikäyntejä. Lastentautien vähentyneitä sairaansijoja voitaisiin muuttaa lastenpsykiatrian sairaansijoiksi. Lastenpsykiatrian asemaa yliopisto-opetuksessa tulisi vahvistaa esimerkiksi lisäämällä alan professoreita tai apulaisopettajia.

Lasten vanhempien neuvonnalla on todettu olevan varsin positiivisia vaikutuksia. Välittömästi lapsen syntymän jälkeen aloitettu vanhempien neuvonta näyttää johtavan siihen, että vanhemmat käyttävät vähemmän rankaisua korostavia, lapselle syyllisyyttä aiheuttavia ja ylihuolehtivaisia kasvatusasenteita. Neuvonnan piirissä olleiden perheiden lapsilla on selvästi vähemmän psyykkisiä häiriöitä kuten pelkoja ja aggressioita. Tämän tyyppinen ehkäisevä työ vaatii uusia voimavaroja, mutta on varmasti pitkän päälle halvempaa aivan varmasti inhimillisempää kuin usein raskas psykiatrinen hoito.

Tehokkainta aivan epäilemättä on pitkällä aikavälillä lasten ja nuorten yleisten elinolosuhteiden parantaminen. Tarvitsemme varhaisen toteamisen ja puuttumisen tutkimusta ja kehittämistä. Tällä en tarkoita mitään interventiota perheiden arkeen, vaan panostamista neuvoloihin, päivähoitoon, kouluun kokonaisuutena mukaan lukien kouluterveydenhuolto ja opiskelijaterveydenhuolto. Usein sanotaan, että lapsuus loppuu, kun koulu alkaa. Pahemmin ei voisi erehtyä. Mutta toinen asia on, että koulusta on tehtävä nykyistä myönteisempi ja positiivisemmin koettu osa lapsuutta. Tarkoitan myös konkreettista nuorisotyön, nuorison kulttuuri- ja liikuntaharrastusten kehittämistä. Asuntopolitiikan on vastattava nuorten ja myös lapsiperheiden perusteltuihin tarpeisiin. Näin vaikutamme hiljakseen yhteiskunnan ilmapiiriin.

Pitkäaikaissairaita ja vammaisia lapsia koskevia etuuksia on runsaasti. Nämä lapset saattavat olla useiden järjestelmien piirissä ja heidän asemansa eri ikäkausina saattaa vaihdella terveydenhuollon, vammaishuollon, sosiaalitoimen, koulutoimen, päivähoidon jne. kesken. Lasten hoitotoimenpiteistä ja aseman parantamisesta laaditaan usein suunnitelmia, jotka eivät kuitenkaan välttämättä kohtaa missään. Hankkeet yhden yhtenäisen, kunnan koordinoiman suunnitelman laatimiseksi olisi toteutettava pikaisesti.

Koulukiusaaminen on sen kohteeksi joutuneelle ja useimmiten myös koulukiusaajalle todellinen ongelma. Toivottavaa olisi, että koulut omaksuisivat nollatoleranssi -ajattelun. Koulukiusaamiseen puututaan heti eikä vähätellä sitä "pojat on poikia" tai "eihän nyt tytöt sellaista" -ajattelulla. Epäilemättä koulukiusaamisen torjunnassa tarvitaan opetustoimen, koulupsykologien ja -kuraattorien, kasvatus- ja perheneuvoloiden, terveyskeskusten ja mielenterveystoimistojen yhteistyötä. Poliisilla olisi varmasti myös myönteinen panos annettavana.

Koulupudokkaiden osuus on maassamme kansainvälisesti vertaillen matala. Ongelmalta ei kuitenkaan pidä sulkea silmiä. EU:ssa on eräissä yhteyksissä ehdotettu "toisen mahdollisuuden koulua". Kuullostaa pahalta, melkein periksi antamiselta. Jo ensimmäisen mahdollisuuden tulee olla sellainen, että se ottaa kaikki lapset huomioon.

Erityisen ilahduttavaa on esiopetuksen alkaminen kunnille pakollisena vaikkakin ainakin toistaiseksi oppilaille vapaaehtoisena. Jos jokin koulu on tärkeä, on se peruskoulu ja jos jokin asia on peruskouluun mennessä tärkeää, on se kouluvalmiuksien parantaminen. Esiopetus on tässä suhteessa ensiarvoisessa asemassa.

Myös peruskoulun merkitys on erittäin suuri. Perusopetuksella annetaan elämässä tarpeelliset tiedot ja taidot ja jokaisen peruskoulun päättäneen on kyettävä toimimaan yhteiskunnassa. Vain laajasta joukosta, jolla on laadullisesti hyvä koulutus, voivat nousta ne osaajat, joita pieni kansakunta tarvitsee. Missään ei ole onnistuttu varhaisessa vaiheessa eikä edes myöhäisessä vaiheessa poimimaan niitä lahjakkuuksia, joita yhteiskunnan kehittyminen edellyttää. Laaja pohja on aina varmempi. Peruskouluun kannattaa aina panostaa.

Kolmas opetuksen muoto, johon haluan kiinnittää erityistä huomiota on ammatillinen opetus. Laaja yleissivistys on tärkeää, mutta kunnollinen ammatillinen pohja annettiinpa se ammatillisessa oppilaitoksessa, ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa on välttämätön edellytys toimeentulon hankkimiselle ja yhteiskunnallisesti vastuuntuntoiselle elämiselle nyky-yhteiskunnassa.

Hyvät kuulijat,

Tieteellisissä ja talouselämän kannanotoissa todetaan, että tarvitsemme uusia nokioita pienellä n:llä, tulevaisuutemme on bioteknologiassa tai geeniteknologiassa. Epäilemättä tulevaisuutemme taloudellinen perusta on niissä. Mutta siihen työhön tarvitaan myös hyvin koulutettu, terve, kansainvälisesti menestyvä osaajien joukko. Huomisen tekijät ovat tämän päivän lapsia.