Puheen alkuperäinen kieli on englanti
Muutosvarauksin
Johdanto
Puolustus ja turvallisuus vaativat suunnittelua. Joskus asiat eivät kuitenkaan mene suunnitelmien mukaisesti. Näin useimmat meistä ajattelivat 24. helmikuuta 2022, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Ymmärsimme – pahimman kautta – ettei historia loppunutkaan. Ei edes Euroopassa.
Emme olleet varautuneet Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan riittävän hyvin. Pelkään, että ilman Ukrainan armeijan ja kansan urhoollista vastarintaa, me eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset olisimme reagoineet tilanteeseen yhtä heikosti kuin Venäjän hyökätessä Georgiaan vuonna 2008. Tai kun Venäjä vuonna 2014 liitti Krimin niemimaan itseensä ja hyökkäsi Donbasin alueelle ensimmäisen kerran.
Vierailin Kiovassa viime viikolla ensimmäistä kertaa tasavallan presidenttinä. Kävin tutustumassa Antonovin lentokenttään Hostomelissä. Taistelu sen hallinnasta oli hyökkäyssodan käännekohta heti sodan alkuvaiheessa. Kun laskin seppeleen sodassa kaatuneiden ukrainalaisten sotilaiden muistoseinälle, en voinut olla ajattelematta, mitä olisi tapahtunut, jos Presidentti Zelenskyi olisikin pyytänyt kyytiä ammusten sijaan.
Keskusteltuani Presidentti Zelenskyin kanssa tulin entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että meidän on jatkettava Ukrainan tukemista. Entistäkin tarmokkaammin ja niin pitkään kuin on tarve. Sota on kestänyt nyt kaksi vuotta. Kuten missä tahansa aseellisessa konfliktissa, asiat muuttuvat jatkuvasti niin taistelukentällä kuin korviemme välissä. Kiovassa tunsin, että ukrainalaiset ovat edelleen sitoutuneet jatkamaan taisteluaan määrätietoisesti.
Sanoin Zelenskyille hyvästellessämme, että hän tulee voittamaan sodan. Hän vastasi: ”Niin me voitamme. Meillä ei ole muita vaihtoehtoja.”
Toisin kuin ukrainalaisilla, meillä on vaihtoehtoja. Valintamme on joko auttaa Ukrainaa tai vaipua unohduksiin historian lehdille, jos annamme Venäjän jälleen kerran täyttää imperialistisia päämääriään nielaisemalla toisen itsenäisen kansallisvaltion kaikkien kansainvälisten sääntöjen ja sopimusten vastaisesti.
Ukraina tarvitsee ammuksia, aseita ja ajoneuvoja – ja se tarvitsee niitä heti. Meidän tehtävämme on toimittaa niitä. Meidän on tehtävä se paitsi Ukrainan, myös itsemme vuoksi. Kansainvälisen järjestyksen tulevaisuus ja oma turvallisuutemme ovat vaakalaudalla.
Toinen osa tuen antamista on varmistaa, että modernisoimme omat puolustusvoimamme vastaamaan nyky-Euroopan realiteetteja, joissa kylmän sodan jälkeisen ajan idealismista on vain muisto jäljellä. Meidän on siis varmistettava, ettei meitä yllätetä yhtä pahasti kuin vuonna 2022. Eurooppaan on vedetty uusi rautaesirippu. Sen toisella puolella ovat autoritääriset Venäjä ja Valko-Venäjä. Ja sen toisella puolella on yli 40 eurooppalaista demokratiaa, jotka kunnioittavat kansainvälisiä sääntöjä.
Tämä puhe on ensimmäinen kolmen puheen sarjasta, jossa käsittelen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella. Tänään keskityn puolustukseen, koska se on näistä kolmesta aiheesta kriittisin ja konkreettisin. Käsittelen asiaa esittämällä mielipiteeni kolmen näkökohdan kautta. Ne ovat Suomi ja puolustus, Nato ja puolustus sekä EU ja puolustus.
Väitän, ettei puolustus ole koskaan ollut joko-tai-kysymys. Minulle puolustus tarkoittaa kaikkia yllä mainitsemiani asioita; Suomen oma maanpuolustus vahvistaa Nato-liittolaistemme yhteistä puolustusta, ja nämä molemmat puolestaan liittyvät EU:n puolustusulottuvuuteen ja sen kokonaisvaltaiseen rooliin.
1. Suomi ja puolustus
Kylmän sodan aikana Suomi oli puolueeton maa. Meillä ei ollut vaihtoehtoja. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme määritteli se, että meillä oli naapurina imperialistinen ja laajentumishaluinen valtio. Enkä viittaa tällä Ruotsiin tai Norjaan.
Kun kylmä sota päättyi, haimme välittömästi suojaa ja yhteistyömahdollisuuksia Euroopan unionista, johon monet meistä olivat tunteneet kuuluvansa jo vuosikymmeniä – ainakin henkisesti. Tuolloin kävi selväksi, että liittyminen Natoon samaan aikaan olisi mennyt askeleen liian pitkälle, niin poliittisen eliitin kuin kansalaisten mielestä. Jos Nato-jäsenyydestä olisi järjestetty kansanäänestys vuonna 1994, sen tulos olisi ollut jäsenyyden vastainen.
Teimme kaksi keskeistä päätöstä säilyttääksemme Suomen puolustuskyvyn uskottavana. Ensimmäinen päätös oli kehittää kansainvälistä puolustusyhteistyötä. Varmistimme, että näin olisimme mahdollisimman yhteistoimintakykyisiä myös siltä varalta, että hakisimme jossain vaiheessa Nato-jäsenyyttä.
Hornet-hävittäjien hankkiminen Yhdysvalloista 1990-luvun alussa oli yksi keskeisistä päätöksistä, joka yhdisti meidät entistä läheisemmin Yhdysvaltoihin puolustuksen saralla. Osallistuminen kriisinhallintaan, kuten Naton KFOR- ja ISAF-operaatioihin Kosovossa ja Afganistanissa, edisti yhteistoimintakykyämme merkittävästi.
Toinen tekemämme päätös oli jatkaa keskittymistä omaan maanpuolustukseemme. Tämä tarkoitti muun muassa asevelvollisuusjärjestelmämme ylläpitämistä. Järjestelmä luo vahvan pohjan maanpuolustustahdolle ja kyvylle puolustaa maata tarpeen niin vaatiessa.
Meille suomalaisille ulko- ja turvallisuuspolitiikka on aina ollut eksistentiaalinen kysymys. Olemme aina ymmärtäneet, ettei Venäjän uhka katoa minnekään – erityisesti sen vuoksi, että 1300-luvulta lähtien olemme olleet yli 30 sodassa Venäjän kanssa.
Tätä taustaa vasten päädyimme rakentamaan ja ylläpitämään yhtä Euroopan vahvimmista asevoimista. Puolustusvoimiemme sodanajan vahvuus on 280 000 henkeä. Lisäksi 5,5 miljoonan hengen väestössämme on 900 000 asepalveluksen suorittanutta miestä ja naista. Kuten Ukrainasta näemme, kyse ei ole pelkästään sotilaskalustosta vaan myös ihmisistä.
Mutta suorituskyvyllä on tietenkin merkitystä. Puolustuskyvyn kehittäminen on jatkumo, johon on kiinnitettävä koko ajan huomiota. Eurokriisin aikana toimimme käytettyjen puolustusvälineiden markkinoilla ostamalla ylijäämämateriaalia, kuten panssarivaunuja ja raketinheittimiä.
En voi väittää näiden olleen mitenkään kovin suosittuja panostuksia tuohon aikaan. Monet näkevät puolustusmenot nollasummapelinä, rinnakkaisena hyvinvointivaltion muiden tarpeiden kanssa. Ja he ovat tietenkin oikeassa. Mutta meidän on myös muistettava, että ilman turvallisuutta meillä ei ole hyvinvointivaltiota.
90-luvulla ostettujen hävittäjien korvaajiksi olemme juuri tilanneet 64 F-35-hävittäjää. Modernisoimme merivoimiamme neljällä uudella korvetilla. Tykistömme on yksi Euroopan suurimmista. Varastoissamme on pitkän kantaman asejärjestelmiä ja täsmäaseita, joilla voimme puolustautua niin maalla, merellä kuin ilmassakin.
Puolustuskykyämme ei ole kuitenkaan koskaan rakennettu tyhjiössä. Tavoitteena on ollut aina kehittää yhteistoimintakykyämme ja kansainvälistä yhteistyötä, niin pohjoismaisten ja balttilaisten ystäviemme kuin Yhdysvaltojen, EU:n ja Natonkin kanssa.
Olemme parhaillaan muuttamassa ajattelutapaamme. Se, mitä kutsuimme ”uskottavaksi ja itsenäiseksi puolustuskyvyksi” on muuttumassa ”vahvaksi puolustuksesi osana liittokuntaa”. Muutos vie aikansa, mutta viestini puolustushallinnollemme on selvä: maanpuolustus ja kansainvälinen yhteistyö kulkevat käsi kädessä. Kysymys ei ole ”joko-tai” vaan ”sekä-että”. Tämä on se periaate, jonka mukaan sovitamme puolustusjärjestelmäämme yhteen sekä Naton että EU:n kanssa tulevina vuosina.
Nato-jäsenyytemme ilmentää monin tavoin siirtymää. Olemme siirtymässä kansallisesta ajattelusta kollektiiviseen ajatteluun. Myös luvut tukevat siirtymää. Itse nimitän sitä 80-90-90 asenteeksi: 80 prosenttia Suomen väestöstä on valmiita puolustamaan maataan, 90 prosenttia kannattaa Nato-jäsenyyttä ja 90 prosenttia on valmiita lähettämään joukkoja kansainvälisiin operaatioihin.
2. Nato ja puolustus
Päivän toinen teema on Nato ja puolustus. Juhlimme viime viikolla Nato-jäsenyytemme ensimmäistä vuosipäivää. Vaikka olemme uusi tulokas, olemme olleet Naton läheisiä, vaikkakin viidennen artiklan ulkopuolisia kumppaneita jo viimeiset 30 vuotta. Tästä huolimatta meillä on vielä paljon opittavaa siitä, kuinka hoidamme roolimme liittokunnan jäsenenä.
Olemme liittyneet muutoksen keskellä olevaan Natoon. Ymmärrämme vastuun, joka meillä on osana tätä muutosta. Suomi hoitaa oman osuutensa. Enkä viittaa tällä vain siihen, että pidämme puolustusmenomme yli kahden prosentin tasolla bruttokansantuotteestamme. Suomi on turvallisuuden tuottaja, ei yksinomaan sen kuluttaja.
Haluan nähdä Suomen Naton ytimessä samaan tapaan kuin sukelsimme EU:n ytimeen siihen liittyessämme. Toisin sanoen: vaikka maantieteellisesti sijaitsemme liittokunnan reuna-alueella, työskentelemme Naton ytimessä.
Me teemme sen, mitä sanomme tekevämme. Suomen puolustusvoimat on optimoitu taistelemaan pohjoisen kovissa olosuhteissa. Kokonaisturvallisuusajattelumme ylläpitää kriisinkestävää yhteiskuntaa. Teknologinen perustamme on vahva.
Sotilaallinen suorituskykymme yhdistettynä maantieteelliseen sijaintiimme asettaa meidät Natossa keskikokoisten maiden ryhmään. Olemme merkittävä tukipilari koillisen Euroopan puolustuksessa.
Nato on transatlanttisen yhteistyön ja solidaarisuuden alusta. Niin paljon kuin arvostammekin Yhdysvaltojen sitoutumista Euroopan turvallisuuteen, myös meidän eurooppalaisten on tehtävä osamme. Emme voi ulkoistaa turvallisuuttamme pitkällä aikavälillä.
Olemme yhdessä rakentamassa Nato 3.0:a. Olemme viemässä Natoa kohti sen alkuperäistä tavoitetta, eli toimimaan pelotteena Venäjän aggressiivisuutta vastaan. Kuten Naton strategisessa konseptissa todetaan, Venäjä on kaikkein merkittävin ja suorin uhka turvallisuudellemme. Tämän tulisi olla kaikkien toimiemme keskiössä, myös puolustussuunnittelussamme. Samaan aikaan Natolla on 360 asteen lähestymistapa puolustukseen. Suomi on valmis tekemään oman osansa kaikkien erityyppisten uhkien torjumisessa.
Naton heinäkuussa pidettävän Washingtonin huippukokouksen lähestyessä meidän on tärkeää keskittyä ydintehtäviimme eli puolustukseen ja pelotteeseen. Ne muodostavat nyt ja tulevaisuudessa viidennen artiklan selkärangan, yhteisen sitoumuksemme kollektiiviseen puolustukseen.
Naton pelote on melko suoraviivainen: suorituskyvyt, uskottavuus ja viestintä. Sen perustana on yhdistelmä tavanomaisia, ohjuspuolustus- ja ydinasekykyjä, joita avaruus- ja kybersuorituskyvyt täydentävät. Näiden varaan meidän on rakennettava. Toisiamme varten. Kaikki yhdessä. Asenne on puolustuksellinen, oikeassa suhteessa uhkaan nähden ja täysin kansainvälisten sitoumustemme mukainen. Suomi antaa tukensa pääsihteeri Jens Stoltenbergin työlle Naton huippukokouksen lähestyessä.
Washingtonissa korostamme myös sitä, kuinka tärkeää Ukrainan tukeminen on kaikilla osa-alueilla. Minulle tämä tarkoittaa kolmea asiaa: materiaalista tukea sotatoimille, taloudellista tukea jälleenrakennukselle ja institutionaalista tukea kohti Nato-jäsenyyttä. Haluan tehdä selväksi sen, että Ukrainan paikka on Natossa. Se on peruuttamattomasti matkalla kohti jäsenyyttä.
3. EU ja puolustus
Lopuksi puhun vielä EU:sta ja puolustuksesta. Yksi tärkeimmistä syistämme liittyä EU:hun vuonna 1995 oli turvallisuus. Tunsimme tietenkin jo silloin, että arvoiltamme kuuluimme jo EU:hun. Halusimme myös nauttia sisämarkkinoiden ja yhteisen valuutan tarjoamista eduista. Mutta pohjimmiltaan kyse oli kuitenkin turvallisuudesta.
Sen vuoksi hylkäsimme puolueettomuuspolitiikan heti Neuvostoliiton romahdettua. Ja sen vuoksi halusimme olla myös keskeisessä osassa rakentamassa EU:n kriisinhallinta- ja puolustuskykyä, mihin kuuluivat myös myöhemmin sopimuksiin lisätyt keskinäistä avunantoa koskevat lausekkeet.
Samaan tapaan kuin kansallinen ja kansainvälinen puolustus nähdään joko-tai kysymyksenä, myös EU:n ja Naton suhteen näyttää vallitsevan varsin yksinkertaistettu näkemys ikään kuin nämä olisivat jotenkin toisensa poissulkevia asioita.
Minä haluaisin nähdä EU:n ja Naton yhtenä kokonaisuutena, tai ainakin saman kolikon kääntöpuolina. Kuuluuhan 23 EU:n 27 jäsenmaasta myös Natoon. Tai jos katsomme kolikon kääntöpuolta, Naton 32 jäsenvaltiosta 9 ei kuulu EU:hun.
EU:n perustehtävänä on edelleen luoda rauhaa, turvallisuutta, vakautta ja hyvinvointia. Samalla EU:n on myös pystyttävä jatkuvasti muuttumaan, erityisesti jos se haluaa säilyttää merkityksellisyytensä ja vaikuttavuutensa. Ja monin tavoin tämä on juuri sitä, mitä EU ja Ursula von der Leyenin komissio ovat toteuttaneet. Komission tavoitteena oli lisätä geopoliittista merkitystään, ja siinä se on myös onnistunut.
Osin tämä on johtunut olosuhteista, mutta tilaisuuteen on tartuttava. Ja Ursula von der Leyen on todellakin tarttunut tilaisuuteen.
Globaalissa toimintaympäristössä niitä välineitä, joiden tarkoituksena oli lähentää meitä, voidaan käyttää myös repimään meitä erilleen, tai niitä voidaan hyödyntää aseina meitä vastaan. Kilpailijamme ovat taitavia käyttämään tällaisia aseita hyväkseen.
Kuitenkin myös EU:lla on mahdollisuus hyödyntää näitä välineitä yhtenäisellä tavalla, sillä monet niistä, kuten kauppa, kilpailu ja valuutta, kuuluvat EU:n yksinomaiseen toimivaltaan. Niitä tulisi käyttää yhdessä turvallisuus- ja puolustuspolitiikan keinojen kanssa ja tarvittaessa niiden tukena. Kapeakatseisen ja siiloutuneen ajattelun sijaan meidän tulisi integroida vallan välineemme.
Kaikki tämä puhe EU:n ja Naton päällekkäisyyksistä tuntuu varsin vanhanaikaiselta ja toisinaan älyllisesti laiskalta. Ikään kuin kovan ja pehmeän vallankäytön välillä olisi selkeä ero. Ei siinä ole. Myös raja sodan ja rauhan välillä on useimmiten häilyvä.
EU:lla on paljon tehtävää puolustuksen saralla. Tuen monia presidentti Macronin ja muiden johtajien sekä komission tekemiä aloitteita. Meidän on otettava EU:n oma työkalupakki aktiivisempaan käyttöön esimerkiksi rahoituksessa, teollisuuspolitiikassa ja avaruus- ja kyberpuolustuksessa. Eurooppalainen puolustusteollisuus on tällä hetkellä pirstoutunutta ja tehotonta – kansallisesti suuntautunutta, mikä johtaa pienempiin tuotantomääriin ja lukuisiin erilaisiin tuotantoversioihin.
Yhteiset työkalut tarkoittavat yhteishankintojen tekemistä, rahoituksen tarjoamista puolustuksen tarpeisiin, teknologia- ja teollisuuspolitiikan hyödyntämistä ja koko EU:n kattavan huoltovarmuuden kehittämistä. Kaikki tämä on rakennettavissa EU:n työkalupakin avulla. Se on käytännöllistä ja palvelee kokonaisstrategiaa, jonka tavoitteena on kehittää EU:sta entistä kyvykkäämpi ja vastuuta kantavampi toimija ja uskottavampi kumppani.
Sen sijaan että huolehtisin päällekkäisyyksistä, olisin ennemminkin huolissani aukoista, joita jää kansallisten toimien, Naton ja EU:n väliin. Meidän tulisi tähdätä kolmeen tavoitteeseen. Ne ovat integraatio, integraatio ja integraatio. Kaikkien on ylläpidettävä omaa puolustuskykyään. Mutta tarvitsemme myös parempaa integrointia. Suorituskykytavoitteiden ensisijaisena asettajana tulisi olla Nato. EU:lla puolestaan tulisi olla vahva rooli näiden suorituskykyjen kehittämisessä. Kehittämiseen EU voisi käyttää rahoitusta, teknologia- ja teollisuuspolitiikkaa ja muita työkalujaan.
Laajemminkin EU:n tulisi jatkaa oman varautumisensa ja valmiutensa kehittämistä tämän hetken ja tulevaisuuden kriisien varalta.
Kriisitilanteessa on tehtävä työtä sen varmistamiseksi, että pääkaupungit, EU ja Nato pystyvät luomaan täydellisen yhteisen tilannekuvan ja koordinoimaan toimiaan. Niillä on oltava yhtenäiset strategiat. Vastustajamme osaavat kyllä hyödyntää kaikki mahdolliset aukkokohdat.
Yhteenveto
Lopuksi kuvaan ne periaatteet, joiden mukaisesti Suomen, Naton ja EU:n puolustus olisi integroitavissa.
Ensimmäiseksi, Suomen puolustuksen integroiminen Natoon etenee hyvää vauhtia. Teemme työtä tavoitteen saavuttamiseksi. Voitte olla varmoja siitä, että työmme vahvistaa liittokuntaa entisestään. Lisäämme yhdessä liittolaistemme kanssa ponnistuksiamme kautta linjan – niin maalla, merellä ja ilmassa kuin kyberulottuvuudessa ja avaruudessa – ja teemme yhteistyötä, jotta saamme rakennettua lähialueellemme sellaisen Naton läsnäolon ja rakenteet, jotka sopivat parhaiten puolustustarkoituksiimme. On pidettävä mielessä, että Suomen jäsenyys on kaksinkertaistanut Naton ja Venäjän välisen maarajan pituuden. Olemme etulinjan maa.
Suomi kuuluu myös arktiseen alueeseen ja on yksi Pohjoismaista. Se, että kaikki Pohjoismaat kuuluvat nyt Natoon, rakentaa puolustuksemme yhtenäisyyttä uudella tasolla.
Toiseksi, Suomi ei tee eroa Naton ja EU:n välillä. Ymmärrämme, että organisaatiot ovat erilaisia ja niillä on eri tehtäviä, mutta ne täydentävät toisiaan monin eri tavoin. Haluamme lisää integraatiota.
Strateginen autonomia on arvokas tavoite Euroopalle, etenkin jos se tarkoittaa, että lisäämme sitoutumistamme puolustukseen, mutta se on saavutettava yhteistyössä kumppaneidemme kanssa, Yhdysvallat mukaan lukien. Myös Suomen ja USA:n välisellä suhteella on keskeinen merkitys.
Suurin osa EU-maista kuuluu Natoon, ja tämän tulisi näkyä myös liittokunnassa. Samalla EU:lla on valtava työ sen varmistamisessa, että kaikkien jäsenmaiden puolustusvoimat ovat vaaditulla tasolla, jotta ne pystyvät toimimaan unionin ja koko maanosan hyväksi ja keventämään Yhdysvaltojen kantamaa taakkaa Euroopan puolustuksesta.
Kolmanneksi, Suomi on luotettava kumppani sekä Natolle että EU:lle. Suomi tekee oman osansa.
Sitoudumme täyttämään Washingtonin sopimuksen kolmannen artiklan vaatimuksen ja säilyttämään puolustusmenotason yli 2 prosentin tasolla bruttokansantuotteesta. Teemme näin yhtä paljon itsemme kuin Nato-liittolaistemme ja EU-kumppaniemme vuoksi.
Lopulta kyse on siitä, kuinka saamme muutettua ajattelutapaa eri puolilla Eurooppaa. Puolustus on asia, josta huolehtimisen ei tulisi kuulua vain Venäjän rajanaapureiden vastuulle. Me olemme kaikki uhattuina, ja vaikutukset ulottuvat meihin kaikkiin.
Meidän tulee kehittää maanosan strategista kulttuuria ja kaikki lähtee liikkeelle ihmisistä. Meidän on varmistettava, että kansalaisillamme on tahtoa puolustaa omaa maataan. Se puolestaan edellyttää huolenpitoa siitä, että oma maamme, demokratiamme ja ihanteemme ovat puolustamisen arvoisia.