Puheen alkuperäinen kieli on englanti
Muutosvarauksin
Miksi suhtaudun optimistisesti Euroopan tulevaisuuteen
Arvoisa rehtori Cravinho,
arvoisa presidentti Van Rompuy
arvoisat kutsuvieraat,
opiskelijat ja opetushenkilöstö,
hyvät naiset ja herrat,
hyvät ystävät!
Vuonna 1944 julkaistussa kirjassaan The Children of Light and the Children of Darkness (Valon lapset ja pimeyden lapset) Reinhard Niebuhr tutkii demokratian ja ihmisluonnon välistä perusjännitettä. Valon lapset uskovat hyvyyteen ja moraalisiin ihanteisiin, mutta aliarvioivat oman edun tavoittelun voiman. Pimeyden lapset ymmärtävät oman edun tavoittelun ja vallankäytön merkityksen, mutta käyttävät tätä ymmärrystä kyynisesti hyväkseen.
Niebuhrin mukaan demokraattinen yhteiskunta tarvitsee sekä moraalisen päämäärän että suojatoimia vallan väärinkäyttöä vastaan. Lempisitaattini kirjasta on ”Ihmisen kyky toimia oikeudenmukaisesti tekee demokratian mahdolliseksi, mutta ihmisen taipumus toimia epäoikeudenmukaisesti tekee demokratiasta välttämättömän”. Luin kirjan ensimmäisen kerran perustutkinto-opiskelijana Furman-yliopistossa Yhdysvalloissa. Kuvaavaa kyllä, teos kuului amerikkalaista poliittista ajattelua käsittelevän kurssin lukemistoon.
Palasin Niebuhrin kirjan pariin, kun aloin valmistella tätä puhetta. Halusin nimittäin maalata kuvan siitä, millaista oli opiskella täällä Bruggessa noin 30 vuotta sitten ja pohtia, millaisessa maailmassa elämme nyt vuonna 2026, kun te aloitatte opintonne täällä.
Älkää säikähtäkö sitä, mitä seuraavaksi aion sanoa, sillä kuten tulette huomaamaan, viestini teille on pohjimmiltaan optimistinen. Ennen kuin pääsen siihen, minun on kuitenkin todettava eräs ikävä tosiasia: kun itse aloitin opintoni, kylmä sota oli juuri päättynyt, ja meillä oli paljon aihetta optimismiin. Kun te puolestanne nyt aloitatte opintonne täällä, meillä on valitettavasti paljon syitä pessimismiin.
Voisi sanoa, että minä aloitin opintoni valon aikakaudella, kun taas te aloitatte opintonne pimeyden aikakaudella. Minun tehtäväni tänään on vakuuttaa teidät siitä, että tunnelin päässä on valoa. Ja teidän tehtävänne opiskelijoina on tarttua niihin vaikutusmahdollisuuksiin, jotka koulutuksenne teille tarjoaa, ja varmistaa, että kun joku vuosikurssiltanne palaa tänne 30 vuoden kuluttua presidenttinä, pääministerinä tai professorina, hän voi sanoa, että pystyimme muuttamaan pimeyden aikakauden takaisin valon aikakaudeksi.
Jaan siksi puheenvuoroni kolmeen osaan. Ensiksi käsittelen maailmaa 30 vuotta sitten, toiseksi maailmaa nykyään ja kolmanneksi maailmaa 30 vuoden kuluttua. Ja koska olemme College of Europessa, keskityn Eurooppaan ja teihin opiskelijoihin.
Maailma 30 vuotta sitten
Miksi siis ajattelen syntyneeni onnekkaaseen sukupolveen, aikakauteen, jota Valon lapset hallitsivat? Ennen kaikkea siksi, että maailma näytti kulkevan oikeaan suuntaan. Kun aloitin opintoni Yhdysvalloissa vuonna 1989, Berliinin muuri murtui ja Keski- ja Itä-Eurooppa vapautuivat kommunismin kahleista. Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Ja kyllä, Suomi, Ruotsi ja Itävalta liittyivät Euroopan unioniin juuri sen lukuvuoden aikana, kun opiskelin täällä Bruggessa vuosina 1994–1995.
Ilmassa oli toivoa ja optimismia. Kylmä sota oli ohi. Demokratia, kapitalismi ja vapaus olivat päihittäneet kommunismin, autokratian ja valvonnan. Teknologian oli määrä vapauttaa maailma, vaikka Nokian matkapuhelin ei toiminut, jollei lähtenyt Bruggen keskusaukiolle hakemaan kuuluvuutta. Ja muuten, kun opiskelin täällä vuonna 1995, meillä ei ollut sähköpostiosoitteita. Internetiä? Tuskinpa. Sosiaalista mediaa? Ei todellakaan. Tekoälyä? Ei, silloin kaikki äly oli aitoa.
Oli miten oli, monet meistä uskoivat Francis Fukuyaman ajatukseen historian lopusta eli siihen, että kaikki maailman 200 kansallisvaltiota siirtyisivät yhteiskuntamalliin, jossa yhdistyvät demokratia, sosiaalinen markkinatalous ja globalisaatio. Nyt voimme jälkiviisaina todeta, ettei näin käynyt maailmalaajuisesti. Euroopassa kuitenkin kävi. En väitä, että Eurooppa olisi täynnä ihanteellisia liberaaleja demokratioita tai hyvinvointivaltioita. En myöskään tarkoita, että Eurooppa olisi täydellinen. Kaukana siitä. Silti uskon, että Euroopassa koettiin todellinen historian lopun hetki.
Muistan lukeneeni 1990-luvun puolivälissä täällä Bruggessa Euroopan yhdentymistä koskevia historiallisia visioita, joita olivat hahmotelleet niin Altiero Spinelli ja Winston Churchill kuin Robert Schuman ja Jean Monnet sekä Charles de Gaulle ja Margaret Thatcher. Muistan myös käyneeni kiivaita keskusteluja funktionalismista, neofunktionalismista, federalismista, institutionaalisesta hallitustenvälisyydestä, neorealismista ja kaikista muistakin ismeistä, joilla Euroopan yhdentymistä pyrittiin selittämään.
Jotkut teistä tulevat innostumaan näistä teorioista. Minä ainakin innostuin. Toiset taas tulevat kyseenalaistamaan niiden merkityksen. Ainoa neuvoni teille on pitää mieli avoinna. Mitä ikinä teettekin elämässänne, analyyttisen ajattelun perusteiden hallinta on aina eduksi. Se auttaa teitä ratkomaan tulevaisuudessa kohtaamianne käytännön ongelmia. Valon aikakautta – ainakin Euroopassa – leimasi ennen kaikkea laajentuminen, euro, institutionaalinen muutos ja demokratian uudistaminen.
Nykyiseen tilanteeseen verrattuna kaikki ne haasteet, joita EU:ssa tuolloin kohtasimme, tuntuvat aika vähäisiltä. Suurimmat haasteet koskivat yhteisön politiikkaa, valtaa ja rahaa, eivät sotaa. Vaikeita, mutta eivät eksistentiaalisia kysymyksiä.
Kaikki muuttui vakavammaksi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen. Yhdysvaltojen sotilasoperaatio Afganistanissa perustui YK:n valtuutukseen, jossa tunnustettiin valtion oikeus itsepuolustukseen. Mutta Irakin sota ei. Eurooppa seisoi ensin mainitun takana yhtenäisenä rintamana, mutta jälkimmäinen jakoi mielipiteitä. Transatlanttisesta näkökulmasta erona on se, että tuohon aikaan Yhdysvallat pyrki ensin saamaan toiminnalleen YK:n valtuutuksen. Jos se ei onnistunut, se neuvotteli liittolaistensa kanssa ja perusti halukkaiden koalitioita. Tänä päivänä se ei valitettavasti tee kumpaakaan.
Eurokriisi aiheutti eksistentiaalisen haasteen. Se jakoi maat pohjois-eteläakselilla, mutta selviydyimme vaikeuksista huolimatta. Ja samalla meistä tuli vahvempia.
Kolmas kriisi tuli Brexitin muodossa. Huono uutinen oli, että Isokuningaskunta amputoi itseltään jalan ilman lääketieteellistä syytä. Hyvä uutinen oli, että sen tuloksena EU:sta tuli entistä yhtenäisempi. Jokainen jäsenvaltio näki, että unionista eroamisen hinta oli huomattavasti kovempi kuin jäsenyyden kustannukset.
Ydinviestini on, että EU:n viimeiset 30 vuotta ovat olleet valtava menestys. Demokratia on pitänyt pintansa, sosiaalinen markkinatalous on vahvistunut ja globalisaatio on enemmän tai vähemmän lunastanut sille asetetut odotukset. Eurooppa on yhdentynyt. En väitä, että Eurooppa olisi ihanneyhteiskunta. En väitä, ettei populismia pitäisi ottaa vakavasti tai etteikö maahanmuuttoon liittyisi haasteita. Sanon kuitenkin, että nämä ongelmat ovat ratkaistavissa. Että demokratia tuottaa tuloksia. Se ei tuota täydellisyyttä. Niin kuin ei mikään muukaan. Se tuottaa kuitenkin paljon enemmän kuin vaihtoehtoiset järjestelmät. Valon aika oli myös demokratian aika.
Nyt siirryn käsittelemään nykyistä pimeyden aikakautta.
Maailma nykyään
Olenko oikeassa väittäessäni, että elämme nyt pimeyden aikakautta? Kuten aina, lasi on kai puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä riippuen siitä, miten sitä katsoo. Todellisuus on kuitenkin se, että optimismille oli paljon enemmän aihetta 30 vuotta sitten. Haluan välttää kolme tyypillistä virhettä, joihin me ihmiset helposti syyllistymme. Meillä on tapana ylirationalisoida menneisyyttä, ylidramatisoida nykyhetkeä, ja tämän takia aliarvioida tulevaisuutta. Pyrin välttämään näitä kaikkia.
Aloitetaan hyvistä uutisista. Eurooppa on tällä hetkellä luultavasti yhtenäisempi kuin koskaan aiemmin. Tunnemme, miten turvallisuusuhan idästä, tarkemmin sanottuna Venäjältä, ja miten samanaikaisesti meitä painostetaan poliittisesti lännestä, tarkemmin sanottuna Yhdysvalloista. Maailmanjärjestys muuttuu ja yritämme löytää paikkamme siinä. Meistä on tavallaan tulossa entistä itsenäisempiä ja geopoliittisempia. Kun Venäjän täysimittainen hyökkäys alkoi Ukrainassa, Eurooppa nousi tilanteen tasalle. Nykyään EU tarjoaa suurimman osan Ukrainalle annettavasta sotilaallisesta, taloudellisesta ja poliittisesta tuesta. Jatkamme Ukrainan itsenäisyyden, suvereniteetin ja alueellisen koskemattomuuden tukemista.
Kansainvälisellä näyttämöllä Eurooppa on edelleen liberaalin maailmanjärjestyksen puolustaja. Tuemme kansainvälisiä instituutioita, sääntöjä ja normeja. Uskomme oikeusvaltioperiaatteeseen niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin. Solmimme uusia vapaakauppasopimuksia eri valtioiden ja organisaatioiden kanssa ympäri maailmaa. Meillä on entistä parempi ymmärrys strategisista riippuvuuksista. Olemme edelläkävijöitä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Olemme ensimmäinen maanosa, joka alkaa säännellä tekoälyä. Lista sen kun jatkuu. Meillä on syytä suhtautua optimistisesti Euroopan tulevaisuuteen.
Mutta sitten ne huonot uutiset. Kylmän sodan jälkeen vallitsi yleinen käsitys, että maailma tulisi rakentaa monenvälisten instituutioiden, kuten YK:n, Maailman kauppajärjestön, Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston, varaan. Ajatuksena oli, että säännöillä on merkitystä ja niitä tulee noudattaa. Demokratioiden määrä maailmassa kasvoi ja konfliktien määrä väheni. Tilanne näytti hyvältä.
Nykyään tilanne on päinvastainen. Sääntöjä rikotaan surutta joka puolella. Venäjän kaltaiset maat rikkovat päivittäin YK:n peruskirjaa. Yhdysvaltojen kaltaiset suuret toimijat ovat vetäytyneet keskeisistä kansainvälisistä järjestöistä, kuten Maailman terveysjärjestöstä, ja asettaneet pakotteita toisille, kuten Kansainväliselle rikostuomioistuimelle. Kiinalla on suuri määrä riitatapauksia Maailman kauppajärjestössä.
Tässä uudessa moninapaisessa maailmanjärjestyksessä sääntöjä ei kunnioiteta. Olemme siirtyneet yhteistyöstä konflikteihin ja hallitusta kilpailusta transaktionaaliseen politiikkaan. Maailmassa vallitsee nyt vahvimman oikeus. Sääntöpohjainen kansainvälinen järjestelmä on jäänyt suurvaltakilpailun jalkoihin.
Keskinäisiä riippuvuuksiamme ja niitä asioita, joiden piti tuoda meidät yhteen, kuten kauppaa, energiaa ja teknologiaa, käytetään nyt vallankäytön välineinä, jotka erottavat meitä toisistamme. Kun opiskelin eurooppalaista integraatiota, ajatuksena oli, että integraatio yhdellä politiikanalalla johtaisi samaan myös muilla aloilla. Keskinäisiä riippuvuuksia pidettiin hyvänä, ei huonona asiana. Yhteistyön tekeminen rauhan, vaurauden ja vakauden tavoittelemiseksi oli vallitseva toimintatapa. Tämä pätee edelleen osittain Euroopassa, mutta globaalilla areenalla tilanne näyttää olevan päinvastainen.
Strategisista meriliikenteen pullonkauloista on tullut sodankäynnin välineitä, joilla on maailmanlaajuisia seurauksia. Tästä esimerkkejä ovat Hormuzinsalmi ja Mustameri. Keskinäinen riippuvuus nähdään vähintäänkin riskinä. Luottamus kansainväliseen yhteistyöhön on heikentynyt. Joidenkin selvitysten mukaan maailmassa on tällä hetkellä meneillään 65 konfliktia tai sotaa, enemmän kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Yhdistyneet kansakunnat on menettänyt asemansa rauhanvälittäjänä. Rauhansopimukset perustuvat vastavuoroiseen hyötyyn ja ovat siten lyhytaikaisia. Maapallon lämpötila nousee ilmastonmuutoksen hillitsemisyrityksistä huolimatta. Kansakunnat poimivat yhteistyön kohteet omien etujensa mukaisesti. Jotkut jopa kieltävät ilmastonmuutoksen olemassaolon ja jatkavat fossiilisten polttoaineiden käyttöä entiseen tapaan. Maahanmuutto nähdään uhkana kansalliselle identiteetille. Ihmisoikeuslakeja rikotaan, ihmisarvoa loukataan.
Ennen saatettiin sanoa, että olemme päihittäneet ihmiskunnan kolme suurinta tappajaa: sairaudet, nälänhädän ja sodat. Se ei enää pidä paikkaansa. Valo on väistynyt pimeyden tieltä.
Viestini teille on yksinkertainen. Negatiivisten trendien kakofonian keskellä ei missään tapauksessa pidä sortua pessimismiin tai epätoivoon. Päinvastoin, teidän tehtävänne on viitoittaa tietä takaisin kohti valoa.
Teillä on valtaa vaikuttaa asioihin, ja teidän on myös käytettävä sitä. Te olette se sukupolvi, joka kehittää teknologiset ratkaisut ilmastonmuutokseen. Te olette se sukupolvi, joka kehittää tekoälyä palvelemaan ihmiskuntaa. Te olette se sukupolvi, jonka on löydettävä keinoja konfliktien lopettamiseksi. Ymmärrän toki, että tämä on paljon pyydetty. Ja voitte tietysti osoittaa minua syyttävällä sormella ja kysyä ”Miksi ette itse tee sitä?” Uskokaa pois, että yritän, ja niin yrittää moni muukin.
Mutta tarkoitan sitä, että jos te suhtaudutte pessimistisesti omaan tulevaisuuteenne, Euroopan tulevaisuuteen ja maailman tulevaisuuteen, siitä tulee itseään toteuttava ennustus. Älkää antako sen tapahtua. Suomessa on eräs todella typerä sanonta: ”Pessimisti ei pety.” Ehkä niin. Mutta uskokaa minua: optimisti ei ainoastaan elä onnellisempaa elämää, vaan myös muuttaa maailmaa.
On monia eri keinoja, joilla voitte varmistaa, että siirrymme pimeyden aikakaudelta valon aikakaudelle. Suosittelen kolmea, joista ensimmäinen on luonteeltaan henkilökohtainen ja kaksi seuraavaa liittyvät instituutioihin.
Maailma 30 vuoden kuluttua
Kolmenkymmenen vuoden päähän katsominen ei ole koskaan helppoa. Kysehän on lähinnä arvailusta. Samalla ajattelen, että meidän tulisi aina katsoa eteenpäin. Mitä seuraavan kulman takana on? Tiedustelupalvelumme esittelevät usein erilaisia skenaarioita. Niistä on hyötyä varautumisessa, mutta minä tarkastelen mieluummin avaintekijöitä.
Lukuvuoden 2015–2016 avauspuheenvuorossani täällä Bruggessa keskityin tuon ajan polttaviin kysymyksiin: euroon, pakolaiskriisiin ja turvallisuuteen. Näin jälkikäteen arvioituna olin oikeassa kahden ensimmäisen suhteen, mutten olisi koskaan uskonut, että Euroopan turvallisuustilanne olisi yhtä vakava kuin Venäjän helmikuussa 2022 Ukrainaan kohdistaman täysimittaisen hyökkäyksen jälkeen. Suomen näkökulmasta myönteistä tässä on kuitenkin se, että liityimme Natoon.
Tarkastellaan siis suurimpia haasteita, joita tulette kohtaamaan seuraavien 30 vuoden aikana.
Aloitan kaikkein ilmeisimmästä: tekoälystä. Se tulee muuttamaan taloutta ja ihmisten työskentelytapoja. Se tulee muuttamaan politiikkaa ja ihmisten tapaa viestiä toisilleen. Se tulee muuttamaan tiedeyhteisöä ja tapaamme oppia. Se tulee muuttamaan sotaa ja sodankäyntiä. Ja se tulee muuttamaan tiedettä ja sitä, millaisia olemme ihmisinä.
Kysyin eräältä kaupallisesti saatavilla olevalta tekoälysovellukselta, mitä suojelijanne Johannes Gutenberg olisi ajatellut tekoälystä. Ensimmäinen vastaus oli melko yleisluontoinen: ”Uskon, että Johannes Gutenberg olisi ollut tekoälystä aivan haltioissaan – ja ehkä myös hieman peloissaan.”Mutta kuten aina, kun tekoälyn kanssa käy keskustelemaan, se alkaa kehitellä vastaustaan pidemmälle. Minulle kerrottiin, että Gutenberg olisi ymmärtänyt tiedon levittämisen voiman, ollut huolissaan siitä, kuka hallitsee tietoa, ja saattanut pelätä tekoälyn vaikutuksia ihmisten työhön. Emme tietenkään koskaan saa tietää, mitä Gutenberg olisi todella ajatellut tekoälystä. Sen kuitenkin ymmärrämme, että kirjapainotaito ja tekoäly ovat täysin erilaisia teknologioita: edellinen perustuu koneeseen, kun taas jälkimmäinen on ohjelmisto, jolla on kyky toimia itsenäisesti.
Valmistuttuanne Bruggesta jatkatte joko jatko-opintoihin tai etsitte töitä. Jos opiskelette politiikkaa, pohditte ehkä, luommeko digitaalisia demokratioita vai digitaalisia diktatuureja. Jos opiskelette lakia, pohditte varmaan, löytyykö asianajajille vielä töitä vai viekö tekoäly ne kokonaan. Jos opiskelette kansantaloustiedettä, joudutte pohtimaan tarkkaan, ketkä tulevat hallitsemaan tulevaisuuden rahoitusmarkkinoita: ihmiset vai algoritmit. Kukaan meistä ei tiedä, miltä työmarkkinat näyttävät edes viiden vuoden päästä, puhumattakaan 30 vuodesta.
Ainoa neuvo, jonka voin teille antaa on, että pitäkää mielenne avoimena ja uteliaana. Elämänne tulee todennäköisesti olemaan huomattavasti pirstaleisempia kuin omani. Minulla on periaatteessa ollut kolme uraa: akateeminen ura, virkamiesura ja poliittinen ura. Onnekseni olen pystynyt vaihtelemaan näiden kolmen polun välillä. Teillä tulee todennäköisesti olemaan vielä useampia urapolkuja. Se vaatii teiltä entistä enemmän joustavuutta. Varautukaa siihen.
Ette ole täällä opettelemassa ulkoa teorioita tai oikeuskäytäntöä. Olette täällä oppiaksenne analyyttistä ajattelua. Käyttäkää tekoälyä työkaluna, mutta älkää antako sen korvata ajattelukykyänne. Uskaltakaa ajatella mahdottomia, ja olkaa valmiita kohtaamaan asioita, joita ette osaa vielä kuvitellakaan.
Tekoälyyn on periaatteessa kolme lähestymistapaa: sen kanssa voi kilpailla, sen kanssa voi tehdä yhteistyötä tai sitä voi yrittää hidastaa. Uskon, että kilpajuoksu kohti jonkinlaista singulariteettia on väistämätöntä. Mutta ilman yritysten ja hallitusten välistä yhteistyötä alueellisella ja maailmanlaajuisella tasolla, lopputuloksena on koko ihmiskuntaa koskeva katastrofi. Tekoälyn kehittämisen hidastaminen ei mielestäni ole realismia. Keskeistä on tehdä yhteistyötä, luoda pelisäännöt ja varmistaa, että tekoäly toimii ihmiskunnan hyväksi esimerkiksi lääketieteen, ilmastonmuutoksen ja yleisen elämänlaadun saralla. Jos olisin teidän asemassanne, pohtisin vakavasti tekoälyyn liittyvän maisterintutkielman tekemistä. Minun tapauksessani se todennäköisesti käsittelisi tekoälyn etiikkaa.
Toinen Eurooppaa 30 vuoden päästä koskeva asia, jonka haluan ottaa puheeksi, on laajentuminen.
Laajentuminen on EU:n tärkein ulkopoliittinen väline. Visioni mukaan 30 vuoden kuluttua Euroopan unionissa on noin 40 jäsenmaata. Se on 20 prosenttia maailman kansallisvaltioista. Jäsenyyden rakenteet vaihtelevat, kuten nykyäänkin. Kaikkien maiden valuuttana ei tule olemaan euro. Ryhmä tulee kuitenkin olemaan huomattavasti nykyistä suurempi. Itse haluaisin nähdä kaikki Länsi-Balkanin maat, Ukrainan ja Moldovan EU:n jäseninä. Toivoisin luonnollisesti myös Islannin, Norjan, Sveitsin ja Ison-Britannian olevan mukana. Kanadasta tulee vähintään liitännäisjäsen. Muiden maiden, kuten Turkin, Armenian, Azerbaidzhanin ja Georgian kohdalla mahdollinen jäsenyys riippuu maiden kehittymisestä.
Kuulostaako tämä näkemys kunnianhimoiselta, kenties jopa epärealistiselta? Ehkäpä. Mutta pyysinkin teitä ajattelemaan mahdottomia. Luuletteko EU:n perustajien uskoneen, että meillä olisi tänään 27 jäsenvaltiota? Olisivatko johtajat 30 vuotta sitten ajatelleet, että EU:n jäsenten määrä kaksinkertaistuisi? Olisivatko he ajatelleet, että meillä olisi yhteinen valuutta? Tai että EU:sta tulisi maailman pisimmälle integroitunut alue, jolla on yksinomainen toimivalta kauppa-, kilpailu-, tulli- ja rahapolitiikassa? Luuletteko heidän aavistaneen, että EU:sta tulisi merkittävä geopoliittinen toimija?
Tarkoitan tällä sitä, että visioissa on aina kyse suurista asioista. Ja kun hahmottelee tulevaisuutta 30 vuoden päähän, visiot saattavat kuulostaa epärealistisilta. Sortumatta liialliseen determinismiin voidaan perustellusti todeta, että yhdentyminen yhdellä alalla luo painetta yhdentymiseen myös muilla aloilla. Tämä on yhdentymisen logiikka. Ennalta arvaamattomat tapahtumat, suuret maailmanjärjestyksen mullistukset ja kyllä, myös kriisit, tuovat meitä lähemmäs toisiamme.
Siksi uskon, että EU tulee syvenemään ja laajenemaan seuraavien 30 vuoden aikana. Tuleeko se olemaan mutkatonta? Ei tietenkään. EU:ssa edetään usein kolmessa vaiheessa, joita ovat kriisi, kaaos ja epätäydelliset ratkaisut.
Jos haluatte vielä toisen ehdotuksen maisterintutkielman aiheeksi, käykääpä tutustumassa täällä Bruggessä kirjoittamaani tutkielmaan, jossa käsittelen eriytynyttä yhdentymistä: lukekaa se, kritisoikaa sitä, sanokaa miltä osin se onnistui ja missä kohtaa se oli väärässä.
Tästä pääsen kolmanteen ja lopulliseen aiheeseeni, joka määrittelee Euroopan asemaa maailmassa 30 vuoden kuluttua: turvallisuus. Ei tarvitse olla kansainvälisten suhteiden tohtori ymmärtääkseen, että kylmän sodan jälkeinen aikakausi on päättynyt ja maailmanjärjestys on muuttumassa. Todistamme uutta maailmanhistorian 1918-, 1945- ja 1989-hetkeä. Ja kuten aina, lopputulos voi olla onnistunut, epäonnistunut, tai jotain siltä väliltä.
Muuttuvan maailmanjärjestyksen keskiössä on turvallisuus, eikä vähiten tekoälyn vuoksi. Jokaisen kansallisvaltion on varmistettava, että se pystyy vastaamaan tekoälyn mukanaan tuomiin kansallisiin, kansainvälisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin. Maailman turvallisuus riippuu siitä, valitsemmeko tai joudummeko valitsemaan moninapaisen transaktionalismin vai monenvälisen yhteistyön. Se riippuu myös siitä, minkä suunnan suurvallat – eli Yhdysvallat ja Kiina – lopulta valitsevat: yhteistyön vai vastakkainasettelun?
Eurooppalaisena olen tietysti erityisen huolissani Euroopan turvallisuudesta. Juuri tässä suhteessa sodanjälkeinen aikakausi, siis Venäjän hyökkäyssodan jälkeinen aika, tulee olemaan ratkaisevan tärkeä. Nato tulee säilymään maailman vahvimpana ja suurimpana sotilasliittona. Se on puolustusliitto, ei laajentumishanke.
Meidän kaikkien keskeinen tehtävämme on luoda Eurooppaan turvallisuusjärjestelmä, joka estää Venäjää hyökkäämästä naapureitaan vastaan enää koskaan. Sen toteuttaminen edellyttää luottamuksen rakentamista. Tiedän kyllä, että tämä kuulostaa tylsältä. Mutta juuri sellaista turvallisuuden pitäisikin olla: niin tylsää, että kaikki voivat tuntea olonsa turvalliseksi, eikä kenelläkään ole tarvetta hyökätä naapurimaansa kimppuun.
Helsingin päätösasiakirja vuodelta 1975 toimi. Mielestäni Etyj ei kuitenkaan ollut riittävän vahva estämään Venäjän hyökkäystä Georgiaan vuonna 2008 tai Ukrainaan vuosina 2014 ja 2022. Meidän on silti pyrittävä saamaan kehitys takaisin oikeille raiteille. Luottamuksen rakentaminen vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä.
Ja jälleen kerran: jos opiskelette täällä Bruggessa politiikkaa, miksi ette tarttuisi aiheeseen ja kirjoittaisi opinnäytetyötänne Euroopan tulevasta
turvallisuusarkkitehtuurista?
Lopuksi
Lopuksi haluan vielä sanoa muutaman asian. Olen vakuuttunut, että teillä on edessänne upea ja haastava vuosi täällä College of Europessa. Siitä selviytyminen vaatii kovaa työtä. Ja siitä nauttiminen kovia huveja. Eri maiden järjestämät kansalliset juhlat tarjoavat siihen hyvän tilaisuuden. Jotkut teistä rakastuvat täällä. Kuten minä. Meidät valittiin Suzannen kanssa vuosikirjamme äänestyksessä pariksi, jonka uskottiin todennäköisimmin menevän naimisiin. Emme pettäneet kanssaopiskelijoitamme.
Visioni teidän tulevaisuudestanne ja Euroopan tulevaisuudesta on optimistinen. Se, että elämme nyt pimeyden aikakaudella, tarkoittaa, että teidän on tehtävä enemmän töitä kuin minun, jotta pääsemme takaisin kohti valon aikakautta.
Olen saanut tarpeekseni jatkuvasta EU:n parjaamisesta. Jokaisessa konferenssissa saan kuulla samaa vanhaa virttä siitä, että Eurooppa on jäänyt jälkeen Yhdysvalloista ja Kiinasta ja on tuhoon tuomittu. Olen tästä täysin eri mieltä. Kehityksen heiluri liikkuu edestakaisin. Esimerkiksi tekoälyn kohdalla Euroopan on varmistettava, että se pysyy merkittävänä toimijana tekoälyn arvoketjun eri osissa. Näitä ovat muun muassa energia, infrastruktuuri, puolijohteet, laskentateho, data ja sovellukset. Ja niin me pysymmekin.
Kansainvälisellä näyttämöllä meidän on ymmärrettävä, että maailma muuttuu, ja toimittava sen mukaisesti. Meidän tulee edistää arvopohjaista realismia ja kunnioitukseen perustuvaa arvokasta ulkopolitiikkaa.
Kehotan kaikkia Eurooppaan epäilevästi suhtautuvia avaamaan suosikkitekoälysovelluksensa ja kysymään siltä: ”Mitkä ovat maailman kymmenen parasta maata elämänlaadulla mitattuna?” Vastaus saattaa yllättää teidät. Kymmenestä maasta yhdeksän on eurooppalaisia. Teidän tehtävänänne on varmistaa, että 30 vuoden kuluttua kaikki kymmenen ovat eurooppalaisia. Ja kun siinä olette onnistuneet, niin annattehan Suomen olla maailman onnellisin maa jo 39. vuotta peräkkäin?
Paljon kiitoksia. Toivotan teille antoisaa ja ikimuistoista aikaa täällä Bruggessa.
